Kuumat jäljet

Hirvenhaukkua kännykästä seuratessa

Kolmisenkymmentä vuotta sitten istahdin ruokatunnilla pöytään syömään työkavereitten kanssa. Katselin innoissani ikkunasta ulos ja toistelin ääneen, kuinka hienoa on, kun sataa lunta ja ylihuomenna päästään hirvimetsälle. Vieressä istuva mies vaivaantui ja lopulta kääntyi minuun päin ja sanoi vihanpuuskassa melkein huutaen:
- Sinet ymmärrä tästä asiasta mitähän! Siihen loppui puhe lumen tulosta.
Meni parisen viikkoa ennenkuin uskalsin taas ruokatunnilla varovasti kysellä:
- Mikä se oikehen oli siinä lumen tulossa? Mikä siinä on vikana?
Kaveri alkoi puhumaan tuohtuneena:
- Saatana! Saranapuolelta tullahan autosta ulos kun kuumat jälijet nähään. Menettävät kaiken ymmärryksen koko asiaan.
- Tosiaan, mielenkiintoista, niinhän se juuri on, ajattelin ja kuuntelin vuodatusta.
Tiesin monien jäljitysten seurauksena vuosikymmenen kokemuksella, että liikkeellä oleva elukka on valpas. Se ei anna jälkensä suunnasta tulla, eikä tuulen päältä. Kuuloa se menee karkuun niin, että metsässä vain kohahtelee ja vilahtelee, eikä pääsee ampumahollille.
Oli tullut pikkuhiljaa oppia, että on löydettävä paikallaan omassa rauhassaan makuulla oleva hirvi ja yllätettävä se. On oltava sopivan lähellä, kun hirvi havahtuu ja nousee ylös. Se voi hyvinkin olla silloin tähtäyslinjalla.
- Jäljen päästä sitä ei saa, olivat monet vanhemmat opettaneet. Siinä sitä on tekemistä, eikä siihen kuuman jäljen päästä pääse.
------
Kymmenkunta vuotta opettelin hiipimään vastatuuleen hirvien asumamaita, eli vaanimaan niinkuin isällä oli tapana sanoa. Sanottiin sitä myös iskettelemiseksi, "kulijin siitä iskettelemällä ja kattelin hirviä". Jotkut puhuvat naakimisesta, joka tulee länsikairasta. Ei ole meidän murretta.
Otaksuttiin aamukahvilla ja edellisenä iltana, missä on rauhallinen paikka "kattella" hirviä. Varmistin aamulla tuulen suunnan. Menin kompassin kanssa aukealle pellolle. Yleensä tuuli samasta suunnasta ainakin aamupäivän.
Menomatkalla oli selvää mihin mennään. Oli mietitty vaihtoehdot. Jos jossain oli jo auto parkissa, mentiin ohi kokonaan toiseen paikkaan. Oli sen verran harvassa pyytäjiä, että oma paikka aina löytyi.
Reitillä oli aina useita kohtia, joissa hirviä otaksuttiin olevan. Autossa matkalla puheltiin:
- Ei sitten puhuta enää kun auto pysähtyy eikä päästetä mitään muutakaan ääntä. Opeteltiin kulkemaan hiljaa, maastosta riippuen peräkkäin tai rinnan pienen välimatkan päässä. Yhteyttä pidettiin viittomalla.
Hirven löytyminen ja tulilinjalle saaminen on aina ylätys. Ennen pitkää se kuitenkin tapahtui. Jos alettiin vaikka kahvin keittoa puuhastelemaan, niin juuri silloin nousi hirvi ojan läheltä makuulta ja ehti pötkiä pakoon ennen kuin porukka tokeni aseisiin kiinni.
Yht´äkkiä oli hirvi kuitenkin havaittu, tähdätty ja laukaistu. Joku kavereista oli sen tehnyt. Hitaampana en ehtinyt pysyyn kiinni, kun oli jo pamahtanut. Olin enempi "suunnittelupuolella".
-------
Kerran oli keskustelu vanhan pyytömiehen ja nuoren velipojan välillä:
- Voiko sitä jäläkiä pitkin pyytää?
- Voi sitä, mutta ne ovat pitkät. Poikittain se pitää mennä, jos sen hirven meinaa saaha. Se makaa tuulen alla jängän laijassa. Se näkee sinne tuulen alle ja tuuli tuo vainun mettästä. Niitä se pitää kattella niitä jängän laitoja tuulen alta jos sielon hirviä liikkunnu.
- Ja se pitää juossa ja huutaa, kun hirven näkee. Se pysähtyy ja kääntyy ja antaa ampua ja olet sillon viiskymmentä metriä lähempänä.
Ja niin me sitten mentihin poikittain jäläkehen tuulen alta kukin omalta kohaltahan hilijaa ja puolen päivän aikana pamahti. Oli velipoika kävellyt hilijaa hiiviskellen hienosessa lumisatehessa männikköä ja nähnyt ison mustakylykisen lievon.
- Ei, ei helekatti, ei tämä ole lieko ja sitten se heilahutti päätähän! Kertoi velipoika kahvitulilla nylkiessä ja jatkoi:
- Sitten minä katon missä sillä on syvän, kun näin että se liikahutti sitä päätä. Ja tähtäsin siihen syvämen kohalle.
------
Toiset kymmenkunta vuotta opetimme laikakoiraa ja opettelimme pyytelemään koiran kanssa. Takana oli pari vuosikymmentä linnunpyyntiä kahden sekarotuisen pystykorvan kanssa. Opetin niistä "kätehenkäyvät". Hirvikoiran opetus on samanlaista. Viedään pentu metsään, aluksi lähelle pienelle lenkille ja opetetaan tulemaan luokse kun kutsutaan. Käytin apuna ohutta pitkää narua, jonka aika-ajoin kiinitin pennun pankaan. Sitä mukaa kun koira oppii, aletaan kulkemaan pitempiä lenkkejä ja kauempana.
Hirvikoiralla täytyy olla halu hirven perään. Muuten opetus ei onnistu. Laikasta tuli ihan hyvä, mutta sen hakualue oli pieni. Oli kuljettava äärimmäisen hiljaa ja vastaiselle tuulelle. Sivutuuleen oli kuljettava tuulen alla jänkien reunoja. Kun oppi oli monen yrityksen ja erehdyksen kautta saatu, haukkui laika meille kymmenkunta hirveä, yleensä yhden hirven syksyssä. Yhtenä syksynä jäi hirvi laikalle saamatta.
Laikasta tuli oikein mieluisa, käteen käyvä koira. Metsästys muuttui toisenlaiseksi, mielenkiintoiseksi. Tehtiin kaikki koiran ehdolla. Suunniteltiin, miten koira löytää hirven ja alettiin sitä seuraamaan. Kaikki muu oli sivuseikkoja, kuumat jäljet ja autosta nähdyt hirvet. Sama juttu kuin vaanimisessa: vasten tuulta ja oikehen hilijaa.
------
Monen yrityksen jälkeen on saatu taloon pentu, jolla on veto hirven perään. Oli yksi joka näytti, milloin oltiin hirven lähellä mutta ei mennyt perään, toinen yre, joka ei uskaltanut metsässä kulkea. Kolmatta kiinnostivat vain porot. Tuli vauhkoksi kun niitä näki. Kun oppi, ettei niitä kannata laukottaa, alkoi roikata tyhjää sinne tänne pitkin metsää.
------
- Kun näjet tai kuulet puhuttavan tuoreesta kuumasta jälijestä, anna sinä muitten mennä niijen perähän. Menesse sinä toisahalle. Sielä toisahalla, missä on rauhallista eikä ole kuumia jäläkiä ja vauhkoja hirviä ne ovat ne hirvet, ne paikalllahan pysyvät.
- Ammusse sinä aina net löytöpaikalle, makuupaikan likelle. Siihen mistä se koira sen löytää. Jos alakaa vaaraa vaihtaa, niin anna mennä ja oottele rauhassa, että väsyy. Ja pane aamulla uuvestahan mettähän. Saat sitten nauttia hyvästä koirasta, joka ei aja hirviä liikkeelle.

Tänään Joren tappisarvi-hirvi meni parin karkotuksen jälkeen aidan varteen eikä tullut ammuttuksi. Yöksi  Jore asettui uupuneena aidan varteen paksun ikipetäjän tyvelle kivikkoiselle maalle tunturin laen alle. Vasta kolmannella kohtaa suli lumen alta pehmeä sammal. Eivät sudet löytäneet, vaikka sitä yöllä pelättiin. Aamun valjettua heräsi Jore tuttuun vihellykseen, ponnisti ylös ja tuli kuusen takaa näkyville.