perjantai 1. joulukuuta 2017

Vienan kuohut

Vanhoina aikoina lähdettiin näiltä kulmilta Vienaan, kun tuli huonot ajat tai haluttiin käydä kauppaa Vienan rannoilla. Oli monia kauppapaikkoja, joista tämän perän kauppiaat ja asukkaat ostivat tavaroita ja toivat kotikonnuilleen. Siellä oli myös suomalaisia ja kuolajärveläisiä kauppiaita. Elämä jatkui tällaisena Suomen itsenäistymiseen, vuoteen 1917 saakka.

Ensimmäisen maailmansodan (1914 – 1918) pitkittymisestä ja kuljetusreittien muuttumisesta johtuen järjestettiin sotatarvikkeiden ja rahdin kuljetus hevosella talven 1915–1916 aikana Jäämeren ja Vienanmeren satamista pohjoisten metsien halki Suomen rautatieverkon piiriin. Kuolajärven (vuodesta 1936 Salla) kautta sotatarvikkeita sisältäviä ”kasseja” tuotiin yli kahdentuhannen hevosen voimin Rovaniemelle ja sitä kautta eteläiseen Suomeen tai kauemmas Venäjälle. Matkaa Kantalahdesta Rovaniemelle tuli 350 km. Savotat hiljenivät, kun tukinajurit lähtivät joukolla paremmin palkattuun kassinajoon. Hevoset olivat arvossaan ja miehet odottivat kiihkeänä kelien alkamista.

Noin 1300 km pitkä Muurmannin rata rakennettiin pikavauhtia vuosina 1915–1917, vain puolessatoista vuodessa. Tarvittiin valtavia määriä ratapölkkyjä ja sahatavaraa. Halkoja tarvittiin tukikohtien ja höyryveturien polttoaineeksi. Radan varressa oli useiden puutavarayhtiöiden savottoja. Työmailla oli paljon suomalaisia, suuri osa kuolajärveläisiä.

Olot Kuolajärvellä huononivat. Hevosmiehet lähtivät hakkureineen kohti Vienan rantoja. Oli toivo selvitä vaikeat ajat ja päästä paremmille tienesteille. Suomessa alkoi sisällissota tammikuussa 1918.

Saijalaisittain "Kurtin rintama" oli Vienassa helmikuussa 1918 suomalaisista metsätyömiehistä koottu Iivo Ahavan johtama noin 1000 miehen punakaarti. Sen tehtävänä oli luoda rintama valkoisten selustaan Pohjois-Suomeen. Kaartiin liittyminen oli niissä oloissa lähes ainoa vaihtoehto, koska Suomeen palaaminen oli sisällissodan takia vaarallista.

Kolme saijalaista nuorta poikaa oli mukana 23. maaliskuuta Kilislammen eräsaunan verilöylyssä. Yksi selvisi hengissä takapuoleen haavoittuneena, kun kaatui toisten mukana hankeen ja kaivautui syvemmälle. Mutta hänkin kaatui myöhemmissä taisteluissa. Kerrottiin, että "siihen tuli viha. Kannon päästä tähtäs ja sano, että tuossaki on saatana muuan ja ampu. Meni liian rohkiaksi ja niihän se sai itekki kuulan nahkaansa." 

Kahakoita tai taisteluita käytiin Paanajärvellä, Soukelossa, Kivisalmessa, Kuivitsalammella ja Kilislammella. Kevättalvella muuttui kansainvälinen tilanne siten, ettei kaartilla ollut enää tulevaisuutta.

Vappujuhliin vetäydyttiin Kanaseen ja toukokuun alussa Muurmannin radan varteen Santamäkeen. Sinne kaartilaiset kyhäsivät majansa, kuka mitenkin. Siellä nälkiintyneet ja tautien riivaamat repaleisissa vaatteissa majailleet punakaartilaiset miettivät viikkojen ajan tulevaisuuttaan. Kuolleet haudattiin leirin lähelle hiekkakankaalle. Viestit Suomesta siivittivät valkoisen terrorin pelkoa, jonka vuoksi moni ajatteli, ettei ollut kotiin paluuta. Siitä huolimatta lähti kesän tullen osa kohti kotikontuja, myös useita saijalaisia hevosmiehiä, mutta osa päätti lähteä Venäjälle punaisten puolelle.

Monen turva oli lopulta Santamäessä 9-10.kesäkuuta 1918 perustettu Muurmannin legioona, jonka tehtävä oli toimia Saksan ja sen liittolaisen Suomen hyökkäyksiä vastaan. Sopimuksessa kiellettiin nimenomaisesti legioonan käyttö Neuvosto-Venäjän joukkoa vastaan. Legioonalaiset saivat brittiläisen asepuvun, varustuksen, muonituksen ja sotilaiksi valitut sotilaskoulutuksen. "Rommia sai sen verran, että kun sitä toisilta, jokka ei ite juo, sai vähän lisää, niin sai siitä vähän hattuunsa”, kertoi saijalainen legioonalainen. Entiset punakaartilaiset olivat kuitenkin joutuneet tavallaan rintaman väärälle puolelle, Venäjän valkoisen armeijan puolella.

Olot Vienassa olivat sekavat. Oli ensimmäinen maailmansota, Suomen sisällissota, Venäjän vallan kumous ja sitä seurannut bolsevikkien vallankaappaus, Muurmannin radan rakentaminen, Ahavan punakaarti, liittoutuneiden maihinnousu ja Muurmannin legioona. Huhut kiersivät, jännitteet kasvoivat ja kuohuttivat mieliä.

Legioonalaiset odottivat hartaasti ”rauhan koittamista, siitä yleisestä sovasta”. Eversti Burton määräsi laittamaan tykit valmiiksi merelle suunnattuna, kun sähkösanomaa rauhan tulosta odotettiin. Sanoma tuli ja tykit alkoivat ampua. ”Se Burton oli hilpiällä tuulella ja huusi: Vielä, vielä. Ja ne ampu ja näytti siltä, että kyllä ne kalastajien laivat sielä heilahteli”, kuvasi radiohaastattelussa entinen legioonalainen.

Legioonan kotiuttamisesta käytiin neuvottelut Suomen ja Britannian hallituksen välillä. Samoihin aikoihin oli Britannian hallituksen käsiteltävänä Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Suomen hallitus hyväksyi 9.7.1919 legioonalaisten kotiuttamisohjelman. Legioonalaiset luovuttivat 24.8.1919 aseensa ja heidät kuljetettiin junalla Muurmanskiin, laivattiin sieltä Skotlantiin, sieltä Tallinnan edustalle ja lopulta Villingin saareen. Laivamatkan aikana kuoli 13 suomalaista. Tutkimusten jälkeen suurin osa vapautettiin Britannian valvoessa ja vaatimuksesta.

Kuolajärven legioonalaiset matkustivat Helsingistä junalla Rovaniemelle, josta oli luvassa hevoskyyti kotiin. Viranomaiset sanoivat, että ”ei oo hevosia”. Kerättiin kolehti ja pantiin miehet viemään sanaa Helsinkiin legioonan päällikölle eversti Burtonille. Kun saattue palasi Rovaniemelle, seisoi Burton hidastuvan junan ovella ja huusi asemalla odottaville legioonalaisille: ”Päivää pojat. Huomenna on sata hevosta.” Hän huolehti henkilökohtaisesti, että jokainen pääsi kotikonnuillensa."Se se Enklanti makso", kerrottiin.

Ei sotiminen siihen päättynyt. Kolmen vuoden päästä, helmikuun toisena päivänä 1922 alkoi Savukosken Värriöllä Saparosokan savotalta punaupseeri Jahvetti Moilasen ja hänen mukanaan tulleiden punaupseerien johtama Läskikapina. Tukkityömiehistä ja punaupseereista koostuvat joukot kulkivat tulipalopakkasessa Värriön savotalta Martille, Savukosken kirkonkylälle, Kuoskuun, Saijalle, Kotalaan ja vanhalle kirkonkylälle. Puutavarayhtiöiden savotat vallattiin, rahat ja muut tavarat takavarikoitiin ja kuljetettiin hevoskuormissa kapinallisten mukana. Kapina päättyi 7. helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle.

Mukaan lähti savotoiden metsätyömiehiä, kuka pakolla, kuka omasta halustaan. Osa seuraili tapahtumia sivusta ja koitti pysytellä erossa. Oli joukossa myös entisiä legioonalaisia ja punakaartilaisia, mutta osa näistäkin oli jo viisaampia ja jättäytyi sivummalle. Osa Venäjälle menneistä palasi myöhemmin takaisin.

Raja Kuolajärveltä ja myöhemmin Sallasta idän suuntaan sulkeutui yli 80 vuodeksi talvi ja jatkosotaa lukuun ottamatta. Tiet Vienaan ja sen alueen kaupalliseen toimintaan ovat vapautumassa jälleen. Sallan rajanylityspaikka avattiin kansainväliselle liikenteelle vuonna 2002. Liikenne ja kaupankäynti ovat kasvaneet vähän kerrallaan samaan oikukkaaseen tapaansa, niin kuin se on aina Vienan suuntaan ollut.

Minun nuoruudessa ei näistä Suomen itsenäistymisen ajan tapauksista Vienan suunnassa haluttu, eikä voitu kovin avoimesti ja julkisesti puhua, eikä varsinkaan kirjoittaa. Nyt voi.

Lauri Akolan kirjoittama ”Vienankuohut” niminen historiallinen romaani kertoo yhden Muurmannin radan varren tukkityömailla, punakaartissa, Muurmannin legioonassa ja läskikapinassa mukana olleen Viken tarinan. Mielenkiintoinen. Elän toivossa, että saamme lukea vielä lisää tällaisia tarinoita näistä vaiherikkaista ajoista.


Eränkävijät

Sarjassa on hienoja maisemia ja paikkoja, mutta homma on minulle vierasta. Metsästäjät ja kalastajat keskittyvät suorituksiinsa kuin urheilijat kilpailussa kaikella tarmollaan ja välineillään, eikä mihinkään muuhun. Se on outoa.

Aloitin kalastamisen alle kymmenen vuoden iässä mato-ongella. Jokivartta kävellen kävimme isompien poikien kanssa jopa Hirvaslammella monien kilometrien päässä. Sieltä tultiin aamuyöstä saaliiden kanssa. Äiti valvoi kotona huolissaan. Hän suolasi meidän vitsaksessa kantamat kalat aamuksi.

Hiukan toisella kymmenellä minulla oli oma virveli, joku kaukoidässä valmistettu halpa umpikela Planet. Olin sen itse tienannut, kun sain malmikivien keräilystä ja lähettämisestä pienen harrastepalkinnon.

Kalastin kylän kohdalla ja erityisesti Sorroinnivoilla. Siellä oli minun vakiopaikat. Kävelimme Kellontietä, eli Kelloselän hevostalvitietä pitkin. Maltiolla olin ensimmäisen kerran kymmenen vuotiaana ja siitä lähtien jokaisena kesänä.

Olen metsästänyt ensin isän kanssa ja heti kun sain metsästyskortin viisitoistavuotiaana omin nokkineni. Toin jo nuorena joskus tuurin tullen kotiin saalista, vaikka olenkin huono saamamies. Olen metsästänyt lähes kaikkia riistaeläimiä, mitä täällä Lapin erämaissa on, kaikenlaisista pedoista lähtien sutta lukuun ottamatta. Pienen saaliin kalaa olen saanut melkein aina, mutta tyhjät onkireissut on myös käytävä.

Olen kalastanut perhoilla harrilautaa apuna käyttäen, perholitkalla, perholla lippauistimen kanssa ja huiskaperholla, kaikilla mahdollisilla uistimilla ja lipoilla sekä verkoilla, isän kanssa, yksin ja kavereiden kanssa. Samoin olen  metsästänyt. Hienoimpia muistikuvia on syntynyt kun jo aikuistuneena kävin välillä yksin erämaassa muutaman päivän reissun.

En ajattele saalista. Se tulee arvaamatta. Jos kuvittelet sen tulevan, sitä ei tule. En ajattele erämaassa suorittamista, enkä keskity siihen, vaan olen ja elän ja annan ajan kulua. Nautin ympäristöstä ja ajatus käy ihan itsestään, vapaana ja villinä, minkään rajoittamatta.

Erämaa antaa minulle voimaa ja tasapainoa. Se on ehkä enemmän kuin saalis, vaikka sekin on kuitenkin tärkeää. Minun välineet ovat yksinkertaiset ja heitän vavalla niin kauan kuin se toimii. Kun särkyy, käyn kaupasta uuden.

Minun maailma on ihan eri kuin tuossa ohjelmassa. Mietin mistä se johtuu ja vastaan: Ehkä se johtuu siitä, että olen oikeasti erämaan kasvatti ja erämaa on minun koti.

Jos minun koukkuun tarttuu kala kunnolla kiinni, en päästä sitä takaisin, jollei ole aivan pakko, tai pikku kala on niin vähän kiinni, että se on helppo pudottaa käsin koskematta. Olen pyydä ja paista kalastaja. Ei kannata nakata jos ei ota ja paista. Se on minun ajatus.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Samalla kertaa

Pyrytti. 
- Niin. Olis vielä se renkaan vaihto. Jos sais vielä senki samalla kertaa, kun tässä on kaikki muut asiat jo hoidettu, ajattelin. Olivat liukkaan tuntoisiksi menneet, vaikka ei pitäisi olla vielä kuitenkaan sakkorenkaita.

Kaivoin puhelimen taskusta. Nostin sen yläviistoon, että räntä ei kastelisi sitä muualta kuin nahkakansista. Hain Fonectan avulla numeron, soitin ja esittelin itseni:
- Olis renkaitten vaihto. Minä olen Rovaniemellä ja lähen tästä ajelemaan. Käviskö semmonen?
- Tule vain. Viiteen ollaan täälä.
- Pitäskö se niitä kokoja ilimottaa. Auto on tuola parin saan metrin päässä?
- Joo. Ilimota. Laitan renkaat valamiiksi.

Tihrustin numeroita hämärtyvässä iltapäivässä. Soitin, että tämmösiä ne ovat.
- Pannaanko oikeen hyvät?
- Mikkä ne semmoset on? Kysyin ja myyjä selitti.
- On uusi malli. On kuule hyvä pito.
- Joo. Pannaan semmoset.

Ajeleksentelin autojonossa Kemijärveä kohti. Kokeilin vielä ennen liikkeeseen tuloa, kuinka helposti sutii ja heti oli sutimisenesto päällä. Ajoin suoraan hallin ovelle ja astuin käyntiovesta sisään.

Oli täysi tohina päällä. Lattia täynnä uusia kelkkoja ja touhuunsa keskittyneet miehet niiden kimpussa. 
- Kokoavat myyntiin, ajattelin. Seisoin hetken ja katselin.
- Oli se renkaiden vaihto, sanoin venyttäen.
- Ajanko tähän? Katsoin vapaata paikkaa oven vieressä ja sen edessä olevaa rengaspinoa.

Yksi nuorista miehistä alkoi suoristautua kelkkansa yltä. Katseli vielä hetken ikään kuin muistaakseen, mihin jäi ja kääntyi verkkaisesti kohti nosto-ovea ja avasi sen. Hän ohjasi minut autoineni sisälle ja näytti käsillään merkin pysähtyä.

Nousin ylös. Mies työnsi verkkaiseen, mutta määrätietoiseen tapaansa nostolaitteen jokaisen renkaan kohdalle ja pumppasi auton ylös parilla varmalla liikkeellä. Laittoi sitten ilmanpainejohdot järjestykseen ja alkoi päästellä renkaita.

Samaan aikaan käveli toinen vanhempi asentaja, otti renkaan, päästi ilmat, purki vanhan kumin ja venttiilin pois ja pani uuden venttiilin kumiosat rasvattuna tilalle. Puhdisti vannetta, sipaisi uuteen renkaaseen rasvaa ja pani paikoilleen. Puhalsi ilmanpaineella renkaan kunnolla paikalleen, laski ilmat ja laittoi uudet venttiilin sisäosat. Laittoi sitten paineen mittarilla tarkasti katsoen.
- Ku vanhaksi menee, niin kumi kovenee, eikä piä. Hän puheli.

Käännyin uusiin kellkoihin ja sanoin: - Menevät myyntiin?
- Ennakkomyynnissä. Keväällä jo kun saivat kausialennusta.
- Saako näitä kattoa? Kysyin.
- Tuola toisessa hallissa on lisää. Nuorempi mies sanoi, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä niitä katselemaan.

Toinen kaveri sai kaikki renkaat irroitettua, päästeli ilmat pois, otti valmiin renkaan, alkoi tasapainoittaa ja pani saman tien paikalleen. Hän laski auton sitä mukaa alas, kun oli valmista, rengas kerrallaan.

Kun viimeistä rengasta laskettiin, käveli vanhempi mies avaamaan ovea.
- Kassan kautta. Sanoin.
- Joo, minä soitan. Vanhempi mies sanoi.

Maksoin. Taempana istui vanhempi nainen ja toivoti hyvää matkaa.
- Omistaja. Ajattelin.
Tielle päästyäni kokeilin, miten sutii. Ei sutinut.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Takaisin kotiin - Eilan evakkomatka

Saijalaiset vietiin syksyllä 1944 evakkoon Kälviälle. Eilan perhe asui Ensti Jylhän talossa. Kevättalvella 1945 suunnittelivat Tennes-Matti ja Sussu-Vappu paluuta kotikonnuille Saijalle.

Nelivuotias pojantytär Eila, joka oli syntynyt Ylitorniolla talvisodan evakkoreissulla, halusi ukin ja mummin matkaan. Vanhempi Aili jäi Kälviälle, kun hän oli mennyt siellä kouluun.

Juna pysähtyi tullessa Oulussa odottamaan vastaan tulevaa junaa. Lähellä oli elokuvateatteri, jonne Tennes-Matin porukka meni. Siellä he näkivät filmin "Laulu tulipunaisesta kukasta".

Saijalle oli tehty pieni neliseinäinen väliaikainen mökki, johon väki asettui talveksi asumaan. Myös elukoille oli rakennettu suoja. Oli lehmä ja yksi mullikka sekä Urpo-ruuna.

Eila kulki Poikkilassa joen takana Irman luona. Siellä hän sai leikkiä ikäistensä kanssa. Irman äiti Mirjami oli lempeä-ääninen vankka pyöräkkä nainen. Hän sanoi vienolla äänellään: "Eila. Tule sinä keittiöön kahville".

Polku kulki Lammas- ja Autiokosken välistä joen yli. Eräänä iltana Eila viipyi niin myöhään, että alkoi hämärtää. Kun Eila ylitti jokea, tuli Hannes setä Törmäsen kujaa alas. Eila ajatteli, että nyt se on vihainen.

- Jo me ootettihin sinua, Hannes tiukkasi.
- Miten se niin myöhään olet jääny.

Eila säikähti, mutta Hannes ottikin Eilan syliin ja kääntyi kotia kohti. Ei se ollutkaan vihainen.

Äiti ja isä tulivat seuraavana kesänä ja äidin mukana oli seitsemän viikon ikäinen Mikko, kolmevuotias Olli ja vanhempi Aili.

Kun uusi talo oli saatu valmiiksi, asui Tiihosen väki pikkupirtissä talven. Eila lähti koulutielle uudesta talosta. He saivat Ailin kanssa nukkua vintillä rankisessa.

Kerran jyrisi kova ukonilma ja räsähti talon sähköjohdossa. Eila säikähti, että osuiko se äitiin joka nukkui pirtissä ja hiippaili katsomaan. Ei ollut pirttiin tullut.

Tennes-Matti kävi sodan jälkeen ostamassa uuden hevosen, Vuokko tamman, Ensti Jylhältä Kälviältä. Vuokko oli "viriä" hevonen.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kukka-Jenni ja Tossu-Ämmi

Saijan kylän lähellä asui sodan jälkeen kaksi naista perheineen omissa pihapiireissään ja omissa oloissaan metsien keskellä. Kylän itäpuolella Patokoskella Tenniöjoen varressa Kuukkumaojan suun alapuolella asuivat Kukka-Jenni ja hänen lähes sokea tytär Helio noin kolmen ja puolen kilometrin päässä muista kylän taloista. Kaupalle oli matkaa viisi kilometriä.

Joen törmällä pienen piha-aukean laidalla on punamullalla maalattu pieni mökki, jossa Jenni asusteli tyttärensä kanssa. Pihassa oli pieni navetta ja sauna. Jenni pyyteli kesällä kalaa joesta vavalla, oottokoukuilla ja verkonpätkillä.

50-luvun alussa rakensi Eemeli Kallioinen poikansa Martin kanssa Kukkalaan navetan kahdelle lehmälle ja vasikoille ja saunan. He söivät aamulla tukevan aamiaisen ja lähtivät kävellen työmaallensa, vähän matkaa kirkonkylään menevää tietä, siitä harjuojalle ja ojan jälkeen harjun pohjoispuolella kulkevaa kärrytietä Kukkalaan. Menomatkalla viritteli Eemeli oottokoukkuja ja koki ne palatessa. Haukia tuli välillä kantaa asti.

Kerran kun Eemeli ja Martti menivät aamulla Kukkalaan, oli Jenni vetänyt ison hauvenvötkyn ylös Eemelin laittamasta koukusta. Hän sanoi Eemelille:
- Minä vejin sen ku se niin siinä mesusi.
- No. Minä annan sen sulle, ku olet kerran sen maalle vetäny. Saat pitää haukes. Eemeli vastasi.

Jenni ja Helio niittelivät heinää talon ympäriltä ja jokivarresta, kasvattivat perunaa ja pyysivät kalaa. Ympärillä ovat hyvät marjamaat ja metsässä riistaa.
- Se Erkki se mulle opetti, että pane lyhy verkonpätkä ojan suuhun, niin saat hyviä tammakoita, Jenni kertoi ja jatkoi: - Kerran minä otin vavan ja nakkasin tuohon koskeen, siihen mistä ennen sai lohia. Ja semmonen hauenroisto tarttu, mutta sain minä sen maalle. Vavat olivat silloin koivukeppejä, joiden latvaan oli sidottu uistinlanka ja haukiuistin langan päähän.

Osuuskaupassa Kukkalan asukkaat kävivät kesällä polkua kävellen ja talvella hiihtäen. Aamulla aikaisin oli elukoiden hoito, talon ja veden lämmitys ja kanto. Iltapäivällä oli elukat hoidettava ja lypsettävä uudelleen ja myöhemmin annettiin vielä vettä ja heinävihkot. Sonnan luonti oli jokapäiväistä työtä.

Kylän pohjoispuolella Nilihaaran suussa pienessä lautamökissä asusti Tossu-Ämmi perheensä kanssa. Hänellä oli matkaa kylän laitamille yli kolmetoista kilometriä ja kaupalle kilometrin pidempään. Ämmin mies Kalle joutui partisaaniem vangiksi. Yöllä hakivat eikä sen koommin palannut.

Sodan jälkeen meni Ämmi naimisiin Tikkisen kanssa. Tikkisellä oli myös omia lapsia. Erämaan keskellä Ämmin porukka eleli pienen peltoaukean ympäröimänä mökissään. Kauppareissulle on Ämmin ollut lähdettävä anivarhain, jotta on kerinnyt taivaltaa toista peninkulmaa suuntaansa reppu selässä kaupalle.

Olisi siinä nykyihmisille kokemista elää kumman tahansa ämmin elämäntilanteessa, vaikka yhden päivän verran.




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kelin aika

Ennen ja ehkä vielä nykyäänkin on tärkeä tuntea vuodenajat. Nyt on edessä kelin aika. Hanki on vielä pehmeää, mutta ei ole kauan ja silloin alkaa kelin aika. Porot nousevat sevän (saamen kielestä, ceevi, kantava hanki, ei luja) päälle ja kelkoilla alkaa päästä hangella mihin haluaa. Jää vain matala jälki. Silloin on aika ajella polttopuita rantakoivikoista kotimökin halkorantteelle. Päivä on pitkä ja valoa riittää.

Kelin aika kestää parisen viikkoa ja joskus pidempään. Sen jälkeen tulevat soselumet ja yöpakkasen jälkeen kantava hanki. Kaikki voivat aamupakkasen jälkeen nousta hangen selkään ja mennä minne haluavat. Pitää kuitenkin huolehtia, että aurinko ei ehdi sulattaa lunta liikaa ja ehtii kotiin ennen kuin hanki alkaa pettää.

Puun ajoa voi hyvinkin jatkaa vielä hangen aikana, mutta silloin alkaa tulla esteitä. Monissa ojissa on jo tulva ja jokijäälle voi nousta vesi, varsinkin rannalle porevesi.

Takavuosina lähti kylän isäntä pitkään suunnitellulle lomareissulle ja ajankohta sattui olemaan juuri kun alkoi kelin aika. Sitä oli jo odoteltu ja halkorantteet olivat tyhjiksi kulutetut. Naapuri riemastui ja sanoi: "Se se perkele lähti reisuun ja eikö se ymmärtäny, että nythän on kelin aika?"

Kun hangen aika päättyy, alkaa rospuutto. Silloin ei metsässä pääse mihinkään muulloin kuin aamuyöstä ohuen hangen selässä, jos tulee yöpakkanen. Pilvisellä ei enää tule.

Kun lumet sulavat, on kevätkesä, sitten juhanuskesä, sitten keskikesä ja syyskesä tai loppukesä. Kesä päättyy syksyyn ja syksyn lopulla on syyskierä, jolloin maa on jo jäässä ja lunta on sen verran, että reki luistaa. Kantavan jäisen maan päällä on hyvä liikkua ja lumi ei vielä haittaa työn tekoa. Silloin ajettiin pöllipinot jokirantoihin ja haettiin niittyladoilta heiniä kotipihan karjalatoon.

Kun syyskierä päättyy, alkaa sydäntalvi, jolloin lumi on pehmeää ja sitä satelee vähä kerrassaan lisää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukkala ja maaseudun rakennemuutos

Mukkala 1950-luvulla

Mukkalan kylä on Mukkalanjärven ja Ukonlammen ympärillä oleva kahdeksan talon taloryhmä. Luoteessa alkaa Saijan kylän asutus Lehtimäen taloista, kaakon puolella ovat Raatikan talot ja Kuolajoen takana lännessä Haukkalan talot.

1950-luvulla oli taloissa isännän ja emännän lisäksi lapsia ja joissakin taloissa isovanhempia. Navetassa oli lehmiä ja lampaita ja tallissa hevonen. Myös sika oli melkein joka talossa. Sonni oli tarpeellinen, mutta ajan tullen se pantiin karjapohjolan autoon ja myytiin lihanostajalle. Yhdessä taloista oli poroja.

Aamulla kuuden maissa noustiin ylös, ryypättiin kuppi kahvia ja alettiin töihin. Kouluikäiset lähtivät Raatikan kansakoulun oppiin. Ensimmäisenä oli navetointi, Lehmät lypsettiin, anettiin juottoämpäristä vettä ja ruokittiin. Heinän lisäksi annettiin hiukan väkirehua. Samalla kertaa ruokittiin lampaat ja hevonen. Isäntä teki hevoselle appeen oljista ja jauhoista, joiden sekaan hän kaatoi lämmintä vettä.

Seuraavana oli puiden kanto ja pirtin lämmitys. Vesi kannettiin kaivolta ämpärillä ja likavesi laski- tai solkkuämpärillä navetan nurkalla olevalle laskipaikalle, jossa harakat hyppelivät löytääkseen makupaloja. Emäntä alkoi aamupuuron keittoon, joka syötiin yhdeksän maissa.

Kylän teitä ei aurattu talvella. Ne polantuivat koviksi ylistysteiksi, joita oli hyvä kulkea. Tuiskulumi kerääntyi polulle ja polkeutui askeleitten alla, ja näin oli polanne hangen pinnan tasalla.

Taloissa ei ollut jääkaappeja, pakasteita eikä sähköliesiä. Vain yhdessä talossa oli puhelin. Kaupassa käytiin Saijalla linja-auton kyydillä. Tarpeen tullen käytiin ulkokäymälässä.

Pelloilla kasvatettiin ainakin pottuja ohraa ja heinää. Heinä ja ohra varrastettiin seipäille ja ajettiin kuivana latoon hevosen kyydillä.

Keväällä oli "pellon tevot". Ajettiin tunkiolta lehmien, hevosen ja lampaiden sonta, sekä käymälän alus pottumaalle ja uudispelloille. Kylvettiin siemenet ja apulannat sekä kaivettiin pottupenkit, joihin pantiin auringossa ikkunan edessä itäneet siemenperunat. Osa kylän väestä lähti kuukauden ajaksi uittoon.

Kevätkesällä peltotöiden jälkeen vietiin hevoset laitumelle muutamaksi viikoksi ja haettiin takaisin kun heinänteko alkoi. Oli sarkaojien kaivua, siltojen kunnostusta. Myös rakennuksia täytyi rakentaa ja kunnostaa.

Heinä niitettiin hevoskoneella ja varrastettiin seipäille kuivumaan. Kuivat heinät ajettiin kotipihalta karjalatoon ja kauempana saroilla sarkalatoon. Kaikkineen työ kesti kuukauden päivät.

Veneellä kuljettiin heinäniityllä ja kalastamassa. Keväällä heti lumien sulaessa tervattiin vene kuivumaan ja kevättulvan laskiessa käytiin laskemassa verkot veteen. Veneellä pääsi myös marjapaikoille.

Syyskesällä alkoi ohran niitto ja seivästys. Kun ohra oli kuivunut tarpeeksi, alettiin sitä puida ryskällä. Useampi talo toi ohransa samalle paikalle, johon olivat toisiinsa viritettyinä puurunkoinen ryskä ja sitä remmin avulla pyörittävä moottori. Jyvät kuivatettiin ja käytettiin sen jälkeen myllyssä. Ohrajauhoista saatiin puuroa ja leipää, joka varsinkin vasta paistettuna oli hyvää.

Syystöiden jälkeen alkoi pöllin teko. Pöllit parkattiin ristikoille ja ajettiin syyskierällä joen rantaan odottamaan kevään uittoa. Tukit kaadettiin ajon aikana ja ajettiin lanssiin. Tukin latvoista tuli kuitupuupöllejä, jotka ajettiin rantaan mustana ja käytiin parkkaamassa kevätauringossa ennen uittoa.

"Talavisyvänä" lähti osa kylän asukkaista savottaan tukin ja pöllin ajoon. Kevättalvella nosteltiin kuivat lihat seinille kuivumaan. Toiset ajoivat heiniä hevosella niittyladolta ja polttopuita pihalle. Rospuuton aikana tehtiin polttopuut kuivumaan ahavatuuleen. Lumien sulettua alkoi jälleen kevättyöt, vennen tervaus ja sonnan ajo.


Mitä on Mukkala tänään?

On kulunut kuusikymmentä vuotta. Asukkaita on neljässä talossa, viisi henkeä, kaikki eläkeläisiä. Taloja on yksi enemmän sekä yksi uudempi kesämökki järven rannalla. Neljä taloa ja lomamökki ovat lomakäytössä ja yksi vähällä käytöllä.

Kukaan ei lähde töihin, mutta omissa pihapiireissä ovat omat hommansa. Nykyajan tekniikan avulla lämmitetään monia taloja vaivattomasti maalämmöllä, sähköllä tai puulla. Osa taloista on kylmillään tyhjillään ollessaan.

Siitä työstä ja touhusta, joka kuusikymmentä vuotta sitten oli päivittäistä elämää, ei ole paljoa jäljellä. Pelloilla käyvät tehokkaat koneet pyörähtämässä muutaman kerran kesässä: muokkaavat, lannoittavat ja korjaavat sadon sekä vievät sen mennessään. Karja on koottu aikaisempaa isompiin navetoihin, jotka kasvavat kooltaan ja kehittyvät tekniikaltaan edelleenkin. Metsiä harvennetaan ja hakataan omistajan näkökulmasta vaivattomilla tehokkailla teknisesti monimutkaisilla ja hienoilla koneilla. Ainoastaan raivaustyöt on hyvä tehdä itse, jos siihen pystyy.

Mukkala ei ole autioitunut, mutta siellä ei ole enää ansiotyön laitaa kenellekään. On lähdettävä muualle, joko päivittäin tai asumaan, jos aikoo elääksensä työtä tehdä ja palkkaa saada. Oliskohan tämä sitä maaseudun rakennemuutosta?