Mitä saatanoita?

Kuulin metsämiesten ihmetelleen joku aika sitten metsäreissulla pitkiä kantoja valtion metsässä.
- Me katottiin, että mitä saatanoita nämä on? Enkä minä puhunu mitään, että en tiijä.

Kysymyksessä on tekopökkelö, tai "ekokanto" niin kuin koneen kuljettaja sanoi.
- Mettähallituksessahan niitä pitää jättää, hän jatkoi leukaansa hivellen.

Nämä ovat minun palstojen ensimmäiset hakkuun yhteydessä tehdyt tekopökkelöt. Luin niistä lehdestä joitakin aikoja sitten ja ajattelin:
- Nuita vois tehä muutaman, ku tulee hakkuu.

Niitä tehtiin yli kymmenen, männystä, haavasta ja koivusta. Siinäpä sitä on ötököillä ja linnuilla mahdollisuus kokeilla, syntyykö pesä. Parhaimmillaan voi laho haapa ja myös muukin puu olla kerrostalo, jossa asuu monta linnunpoikuetta.

Tekopökkelöistä Metsä Forestin sivuilla

Hauven pyyntiin

Perämoottori alkoi piiputtaa. Näytti siltä, että parikymmenvuotinen yhteistyö, joka alkoi Helvin kaupan pihalta takuulappujen allekirjoituksella, päättyy. Kysyin silloin Helviltä, kylän kauppiaalta:
- Paljonko se maksais tästä sinun kaupasta nelijän hevosvoiman nelitahti Yamaha, joka on Rovaniemellä tarijouksessa?
- Se maksaa saman verran, sanoi Helvi napakasti.
- No tilaa yksi.

Oli aikaa kulunut ja tuli vikoja, joita en ymmärtänyt, enkä voinut niille mitään.

Olin kuullut, että Kemijärvellä Isolla kylällä on Terko, korjaamo joka vois ehkä tälle jotain. Soitin ja lähdin ajelemaan moottori peräkopissa sinne.
- Ois hyvä, jos saatais muutama vuosi lisää käyttöikää, ajattelin.

Viikon päästä soitin:
- No, joko sitä vois tulla hakemaan.
- Joo. Täällä se on. On kunnossa.

Kun ajoin korjaamon vaatimattomaan pihaan sanoi mies:
- Löytyhän se vika. Se, joka sitä on aiheuttanut. Mutta nyt se on kunnossa. Tein siihen huollon ja vaihoin tulupan, että nyt sillä voi ajella.

Moottori rullasi kuin uusi. Meni monta kesää, kunnes se taas teni ja vein Terkolle.
- Minä sain sen kuntoon, mutta siinä ei ole takuuta, kauanko kestää. Vika on kaasuttimessa ja sitä ei voi korjata. Se pitää laittaa uusi. Kertoi mies kun tulin hakemaan.
- Se kestää nyt minkä kestää, mutta sitten se on pantava uusi, mutta se kyllä kallis osa.

- Tai vaiha koko kone. Täälä on uusia. Hän näytti telineissä olevia moottoreita.
- Oisko Tohatsu hyvä? Olen ajanut pari Tohatsua vanhaksi?
- Ota Susuki, saat kunnon koneen.
- Sekö on parempi?
- Siinon vähiten vikoja.

Katselin viiden hevosvoiman Suzukia telineessä ja mietin.
- Joo. Minä ajelen nyt mitä kestää ja tulen sitten.

Meni muutama uistattelureissu, kunnes teni aivan heti lähdön jälkeen, eikä enää suostunut käymään. Tuli nolo reissu. Oli palattava takaisin.

Heinäkuussa vein vanhan koneen Terkolle.
- Minä jätän sulle tämän vanhan ja mietin vähän aikaa, mille aletaan ja tulen sitten. Otan tuon vitosen, mutta mietin vielä vähän.

Kun tulin, oli vitonen myyty.
- Ota tuosta. Se on kuutonen. Se on sama kone kuin viitonen, mutta siitä on otettu enemmän tehoa.

Sovittiin hinta ja otin sen. Sain vanhasta pienen hyvityksen.
- Ajele kymmenen tuntia ja tuo tänne, niin tehään ensimmäinen huolto. Se pitää tehä täälä, että takuu pysyy.

Ajelin kotiin, kävin Tenniöllä kokeilemassa ja panin sen jälkeen varastoon odottamaan uutta kesää.

Kävin myöhemmin syksyllä korjauttamassa toista konetta ja kysyin:
- Sinoot tietenki myyny sen minun entisen moottorin?
- Joo olen. Tuli yks mies, oli polttanut moottorinsa pilalle. Oli vesi heittäny kiertämästä. Se on eri merkkiä, mutta sama kone, samasta tehtaasta. Se kysy, että mitä tuo maksais, jos sitä korjais. Sanoin että ei sitä voi korijata. Ota siitä kaasutin ja osta tästä tämä varaosiksi ja pana se kaasutin siihen, kun se on siitä rikki ja ajele sillä. Se on muuten kunnossa.
- Ja siihen se sitten meni, varaosiksi, hän kertoi virne silmäkulmassa.

Talvi meni ja oli kesäkuu pitkällä, kun oli vene vielä telojen päällä.

- Lähetääks tänään joelle, kaveri sanoi.
- Joo. Lähetään. Sanoin, mutta mietin, miten päivän hommat sais tehtyä.
- Minä halon nuo pölkyt ensin.
- Kyl ne kerkii, mut no halo sää vain ja lähetään sit.

Vedettiin vene kärryn päälle, kannettiin teljot, veden viskauspönttö, melat paikalleen ja uusi moottori teljolle. Ajettiin rantaan, työnnettiin vene vesille ja ruuvattiin moottori kinni.

Silmäilin, että hanikat ovat oikein, ilmaruuvi pensatankin päältä auki. Otin käynnistysnarusta kiinni ja nykäisin. Ei puhunut mitään, ei seuraavalla, eikä seuraavallakaan kerralla, eikä vaikka kuinka vedin. - Se on joskus keväällä tämmöstä, että ei meinaa lähteä, sanoin. Mentiin rantaa ja vedettiin vuorotellen, mutta siitä ei ollut apua.

- Lasketellaan virran matkassa ja nakellaan, sovittiin. Jospa se kone siitä käynnistyis kun välillä nykäistään. Ei lähtenyt.

Seuraavan päivänä oli käynti kirkolla. Oli jo pitkälle iltaan kääntyvä päivä, kun tulin kotiin. Soi puhelin:
- Mitäs sää teet?
- Olen tulossa justiin kotiin.
- Missäs sää nyt oot?
- Olen justiin työntämäss avainta oven lukkoon. Vaihan vaatteet. Tuu kaveriksi, niin katotaan tuo moottori.

Hain sopivan lankunpätkän, mittasin korkeuden ja panin kiinni varaston seinään nurkanpäähän niin, että moottorin alle mahtui vesisaavi. Ohjekirjan mukaan potkuri on oltava vedessa, kun käynnistää.
- Katotaanpa nyt kaikki, että on varmasti kohallaan, sanoin.

Kaveri kumartui moottorin kylkeen takana olevaa alareunaa kohti:
- Mikäs se toi on? Katsoin, että siellä on niin kuin pullon korkki nurin päin ja symboolit on vieressä.
- No voe perkele. Sehän on pensahana! Käänsin auki.

- Kokeillaampa nyt miten käy? Sanoin toivorikkaana ja tartuin tukevasti vetonarusta. 

Moottori alkoi kehrätä kolmannella nykäisyllä pehmeästi ja porskutin kaasulla vettä.

- Lähetäämpä joelle. Sainoin ja jatkoin:
- Nyt kerkiää vielä vähän aikaa. Nostetaan moottori tuohon sinun autoon ja minä tulen perässä.

Ensilumi

Eilen käytiin Kuutsivaarassa. Noustiin etelärinnettä niin korkealle että alettiin nähdä jo hienoja maisemia. Maisteltiin mustikoita mutta ne olivat pakkasen panemia ylempänäkin.

Laskeuduttiin toiselta kohtaa alas ja mentiin tien alapuolella olevan pöheikön läpi jängän laitaan pienen puron varteen tulen tekoon ja makkaran paistoon.

Sammutettiin tuli, kerättiin tavarat reppuun ja käytiin pieni kierros vielä kauempana ja lähdettiin sen jälkeen paluumatkalle kohti tietä suoraan jängän yli.

- Tämähän on jäässä. On näköjään jo hyvä kävellä, puhelin.

Tulimme koivua ja kuusta kasvavan ojannotkelman kohdalle. Aloimme viittoa ja silmitellä sitä. Voisi harventaa. Saisi polttopuuta.

Käännyimme takaisin aukealle kohti edessä olevaa männikkömaan laitaa.

- Kenes auto se tuol on? Kaveri kysyi.

- Se on kuule meijän, vastasin.

- Kyl tää sit sattu hyvin.

- Niin sattu, vastasin.

Tuumattiin ajellessa, että oli hieno retki ja "huomena vois lähtiä peräkärryn kans ja tehtäis kuorma polttopuita. Vain yksi kuorma. Ei enempää."

Aamupäivällä alkoi sataa lunta. Tuumasin aamukahville tulleelle kaverille että ei mennä kauas "ku ei oo talavirenkaita".

Ajettiin lähimmälle palstalle muutaman sadan metrin päähän ja kaadettiin muutama harvennettava koivu yhä sakenevassa lumisateessa, kannettiin pölkyt tien laitaan ja saatiin niistä kuorma.

- Aletaampa luistelemaan, tuumasin kun otin pois kypärän ja märät kinttaat ja istuimme autoon.

- Ei tää mihinkään lähde, kaveri sanoi. Panin ykkösen ja ajelin eteenpäin ja sitten mäkeä ylös. Olin varuillaan, että jos lähtee luisumaan.

- Paas kakkonen, ei renkaat sudi. Panin kakkosen ja sanoin:
- Oli se hyvä että eilen lähettiin. Kaveri naurahti: - Ois tällane ilma. Siin sit luisteltais niil kivil.

Päästiin pihalle ehjin nahoin. Purin kuorman vaatteet märkänä ja ajattelin:
- En kehtaa ruveta tänään renkaan vaihtoon. Katon aamulla.

Tällaista se on osa-aikaeläkeläisen elämä.

Sympaattinen Saijazz soi jälleen Saijan kylällä

On jälleen se aika, että maailman pienin jazzfestivaali Saijazz järjestetään Saijan kylällä Sallassa pääsiäislauantaina 31. maaliskuuta. Jo legendaariseksi muodostunut tapahtuma tuo tänäkin vuonna koilliskairaan, Savukosken ja Sallan puoliväin huitteille, Suomen parhaita esiintyjiä Tuomo Prättälästä Aili Ikoseen. Poikkeukselliset 50-luvun puitteet keskellä ei mitään tekevät tapahtumasta kokemisen ja näkemisen arvoisen.

Tapahtumapaikkana on Saija-Pirtti, joka rakennettiin 50-luvulla ja kunnostettiin reilut parikymmentä vuotta sitten. Pirtti luo ainutlaatuisen ja intiimin tunnelman, joka kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. Jazzailun lomassa maistuvat kanttiinin persoonalliset eväät ja raitista ilmaa saa, kun kipaisee huussiin pihan perälle.

Pirtin kunnostuksen jälkeen syntynyt Saijazz tunnetaan ainutlaatuisten puitteiden lisäksi korkeasta tasosta ja hyvistä esiintyjistä. Tänä vuonna lavalle nousevat Tuomo Prättälä Trio, Aili Ikonen ja Panu Savolainen sekä Josén Pimeä Puoli. Luvassa on tuttuja sävelmiä sekä uusia sovituksia vähemmän jazzillisista kappaleista. Viihdettä, svengiä, taidetta ja tunnetta ei tule Saijan kylältä puuttumaan jazz-iltana.

Järjestelyistä vastaa Saijazz ry. Saijalaisista koostuvalle yhdistykselle tapahtuma on haasteellinen, mutta mukava ponnistus. Saadaanpahan joka toinen vuosi kylälle kulttuuria.


Lisää tietoa tapahtumasta saat nettisivuilta.

Vienan kuohut

Vanhoina aikoina lähdettiin näiltä kulmilta Vienaan, kun tuli huonot ajat tai haluttiin käydä kauppaa Vienan rannoilla. Oli monia kauppapaikkoja, joista tämän perän kauppiaat ja asukkaat ostivat tavaroita ja toivat kotikonnuilleen. Siellä oli myös suomalaisia ja kuolajärveläisiä kauppiaita. Elämä jatkui tällaisena Suomen itsenäistymiseen, vuoteen 1917 saakka.

Ensimmäisen maailmansodan (1914 – 1918) pitkittymisestä ja kuljetusreittien muuttumisesta johtuen järjestettiin sotatarvikkeiden ja rahdin kuljetus hevosella talven 1915–1916 aikana Jäämeren ja Vienanmeren satamista pohjoisten metsien halki Suomen rautatieverkon piiriin. Kuolajärven (vuodesta 1936 Salla) kautta sotatarvikkeita sisältäviä ”kasseja” tuotiin yli kahdentuhannen hevosen voimin Rovaniemelle ja sitä kautta eteläiseen Suomeen tai kauemmas Venäjälle. Matkaa Kantalahdesta Rovaniemelle tuli 350 km. Savotat hiljenivät, kun tukinajurit lähtivät joukolla paremmin palkattuun kassinajoon. Hevoset olivat arvossaan ja miehet odottivat kiihkeänä kelien alkamista.

Noin 1300 km pitkä Muurmannin rata rakennettiin pikavauhtia vuosina 1915–1917, vain puolessatoista vuodessa. Tarvittiin valtavia määriä ratapölkkyjä ja sahatavaraa. Halkoja tarvittiin tukikohtien ja höyryveturien polttoaineeksi. Radan varressa oli useiden puutavarayhtiöiden savottoja. Työmailla oli paljon suomalaisia, suuri osa kuolajärveläisiä.

Olot Kuolajärvellä huononivat. Hevosmiehet lähtivät hakkureineen kohti Vienan rantoja. Oli toivo selvitä vaikeat ajat ja päästä paremmille tienesteille. Suomessa alkoi sisällissota tammikuussa 1918.

Saijalaisittain "Kurtin rintama" oli Vienassa helmikuussa 1918 suomalaisista metsätyömiehistä koottu Iivo Ahavan johtama noin 1000 miehen punakaarti. Sen tehtävänä oli luoda rintama valkoisten selustaan Pohjois-Suomeen. Kaartiin liittyminen oli niissä oloissa lähes ainoa vaihtoehto, koska Suomeen palaaminen oli sisällissodan takia vaarallista.

Kolme saijalaista nuorta poikaa oli mukana 23. maaliskuuta Kilislammen eräsaunan verilöylyssä. Yksi selvisi hengissä takapuoleen haavoittuneena, kun kaatui toisten mukana hankeen ja kaivautui syvemmälle. Mutta hänkin kaatui myöhemmissä taisteluissa. Kerrottiin, että "siihen tuli viha. Kannon päästä tähtäs ja sano, että tuossaki on saatana muuan ja ampu. Meni liian rohkiaksi ja niihän se sai itekki kuulan nahkaansa." 

Kahakoita tai taisteluita käytiin Paanajärvellä, Soukelossa, Kivisalmessa, Kuivitsalammella ja Kilislammella. Kevättalvella muuttui kansainvälinen tilanne siten, ettei kaartilla ollut enää tulevaisuutta.

Vappujuhliin vetäydyttiin Kanaseen ja toukokuun alussa Muurmannin radan varteen Santamäkeen. Sinne kaartilaiset kyhäsivät majansa, kuka mitenkin. Siellä nälkiintyneet ja tautien riivaamat repaleisissa vaatteissa majailleet punakaartilaiset miettivät viikkojen ajan tulevaisuuttaan. Kuolleet haudattiin leirin lähelle hiekkakankaalle. Viestit Suomesta siivittivät valkoisen terrorin pelkoa, jonka vuoksi moni ajatteli, ettei ollut kotiin paluuta. Siitä huolimatta lähti kesän tullen osa kohti kotikontuja, myös useita saijalaisia hevosmiehiä, mutta osa päätti lähteä Venäjälle punaisten puolelle.

Monen turva oli lopulta Santamäessä 9-10.kesäkuuta 1918 perustettu Muurmannin legioona, jonka tehtävä oli toimia Saksan ja sen liittolaisen Suomen hyökkäyksiä vastaan. Sopimuksessa kiellettiin nimenomaisesti legioonan käyttö Neuvosto-Venäjän joukkoa vastaan. Legioonalaiset saivat brittiläisen asepuvun, varustuksen, muonituksen ja sotilaiksi valitut sotilaskoulutuksen. "Rommia sai sen verran, että kun sitä toisilta, jokka ei ite juo, sai vähän lisää, niin sai siitä vähän hattuunsa”, kertoi saijalainen legioonalainen. Entiset punakaartilaiset olivat kuitenkin joutuneet tavallaan rintaman väärälle puolelle, Venäjän valkoisen armeijan puolella.

Olot Vienassa olivat sekavat. Oli ensimmäinen maailmansota, Suomen sisällissota, Venäjän vallan kumous ja sitä seurannut bolsevikkien vallankaappaus, Muurmannin radan rakentaminen, Ahavan punakaarti, liittoutuneiden maihinnousu ja Muurmannin legioona. Huhut kiersivät, jännitteet kasvoivat ja kuohuttivat mieliä.

Legioonalaiset odottivat hartaasti ”rauhan koittamista, siitä yleisestä sovasta”. Eversti Burton määräsi laittamaan tykit valmiiksi merelle suunnattuna, kun sähkösanomaa rauhan tulosta odotettiin. Sanoma tuli ja tykit alkoivat ampua. ”Se Burton oli hilpiällä tuulella ja huusi: Vielä, vielä. Ja ne ampu ja näytti siltä, että kyllä ne kalastajien laivat sielä heilahteli”, kuvasi radiohaastattelussa entinen legioonalainen.

Legioonan kotiuttamisesta käytiin neuvottelut Suomen ja Britannian hallituksen välillä. Samoihin aikoihin oli Britannian hallituksen käsiteltävänä Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Suomen hallitus hyväksyi 9.7.1919 legioonalaisten kotiuttamisohjelman. Legioonalaiset luovuttivat 24.8.1919 aseensa ja heidät kuljetettiin junalla Muurmanskiin, laivattiin sieltä Skotlantiin, sieltä Tallinnan edustalle ja lopulta Villingin saareen. Laivamatkan aikana kuoli 13 suomalaista. Tutkimusten jälkeen suurin osa vapautettiin Britannian valvoessa ja vaatimuksesta.

Kuolajärven legioonalaiset matkustivat Helsingistä junalla Rovaniemelle, josta oli luvassa hevoskyyti kotiin. Viranomaiset sanoivat, että ”ei oo hevosia”. Kerättiin kolehti ja pantiin miehet viemään sanaa Helsinkiin legioonan päällikölle eversti Burtonille. Kun saattue palasi Rovaniemelle, seisoi Burton hidastuvan junan ovella ja huusi asemalla odottaville legioonalaisille: ”Päivää pojat. Huomenna on sata hevosta.” Hän huolehti henkilökohtaisesti, että jokainen pääsi kotikonnuillensa."Se se Enklanti makso", kerrottiin.

Ei sotiminen siihen päättynyt. Kolmen vuoden päästä, helmikuun toisena päivänä 1922 alkoi Savukosken Värriöllä Saparosokan savotalta punaupseeri Jahvetti Moilasen ja hänen mukanaan tulleiden punaupseerien johtama Läskikapina. Tukkityömiehistä ja punaupseereista koostuvat joukot kulkivat tulipalopakkasessa Värriön savotalta Martille, Savukosken kirkonkylälle, Kuoskuun, Saijalle, Kotalaan ja vanhalle kirkonkylälle. Puutavarayhtiöiden savotat vallattiin, rahat ja muut tavarat takavarikoitiin ja kuljetettiin hevoskuormissa kapinallisten mukana. Kapina päättyi 7. helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle.

Mukaan lähti savotoiden metsätyömiehiä, kuka pakolla, kuka omasta halustaan. Osa seuraili tapahtumia sivusta ja koitti pysytellä erossa. Oli joukossa myös entisiä legioonalaisia ja punakaartilaisia, mutta osa näistäkin oli jo viisaampia ja jättäytyi sivummalle. Osa Venäjälle menneistä palasi myöhemmin takaisin.

Raja Kuolajärveltä ja myöhemmin Sallasta idän suuntaan sulkeutui yli 80 vuodeksi talvi ja jatkosotaa lukuun ottamatta. Tiet Vienaan ja sen alueen kaupalliseen toimintaan ovat vapautumassa jälleen. Sallan rajanylityspaikka avattiin kansainväliselle liikenteelle vuonna 2002. Liikenne ja kaupankäynti ovat kasvaneet vähän kerrallaan samaan oikukkaaseen tapaansa, niin kuin se on aina Vienan suuntaan ollut.

Minun nuoruudessa ei näistä Suomen itsenäistymisen ajan tapauksista Vienan suunnassa haluttu, eikä voitu kovin avoimesti ja julkisesti puhua, eikä varsinkaan kirjoittaa. Nyt voi.

Lauri Akolan kirjoittama ”Vienankuohut” niminen historiallinen romaani kertoo yhden Muurmannin radan varren tukkityömailla, punakaartissa, Muurmannin legioonassa ja läskikapinassa mukana olleen Viken tarinan. Mielenkiintoinen. Elän toivossa, että saamme lukea vielä lisää tällaisia tarinoita näistä vaiherikkaista ajoista.

Eränkävijät

Sarjassa on hienoja maisemia ja paikkoja, mutta homma on minulle vierasta. Metsästäjät ja kalastajat keskittyvät suorituksiinsa kuin urheilijat kilpailussa kaikella tarmollaan ja välineillään, eikä mihinkään muuhun. Se on outoa.

Aloitin kalastamisen alle kymmenen vuoden iässä mato-ongella. Jokivartta kävellen kävimme isompien poikien kanssa jopa Hirvaslammella monien kilometrien päässä. Sieltä tultiin aamuyöstä saaliiden kanssa. Äiti valvoi kotona huolissaan. Hän suolasi meidän vitsaksessa kantamat kalat aamuksi.

Hiukan toisella kymmenellä minulla oli oma virveli, joku kaukoidässä valmistettu halpa umpikela Planet. Olin sen itse tienannut, kun sain malmikivien keräilystä ja lähettämisestä pienen harrastepalkinnon.

Kalastin kylän kohdalla ja erityisesti Sorroinnivoilla. Siellä oli minun vakiopaikat. Kävelimme Kellontietä, eli Kelloselän hevostalvitietä pitkin. Maltiolla olin ensimmäisen kerran kymmenen vuotiaana ja siitä lähtien jokaisena kesänä.

Olen metsästänyt ensin isän kanssa ja heti kun sain metsästyskortin viisitoistavuotiaana omin nokkineni. Toin jo nuorena joskus tuurin tullen kotiin saalista, vaikka olenkin huono saamamies. Olen metsästänyt lähes kaikkia riistaeläimiä, mitä täällä Lapin erämaissa on, kaikenlaisista pedoista lähtien sutta lukuun ottamatta. Pienen saaliin kalaa olen saanut melkein aina, mutta tyhjät onkireissut on myös käytävä.

Olen kalastanut perhoilla harrilautaa apuna käyttäen, perholitkalla, perholla lippauistimen kanssa ja huiskaperholla, kaikilla mahdollisilla uistimilla ja lipoilla sekä verkoilla, isän kanssa, yksin ja kavereiden kanssa. Samoin olen  metsästänyt. Hienoimpia muistikuvia on syntynyt kun jo aikuistuneena kävin välillä yksin erämaassa muutaman päivän reissun.

En ajattele saalista. Se tulee arvaamatta. Jos kuvittelet sen tulevan, sitä ei tule. En ajattele erämaassa suorittamista, enkä keskity siihen, vaan olen ja elän ja annan ajan kulua. Nautin ympäristöstä ja ajatus käy ihan itsestään, vapaana ja villinä, minkään rajoittamatta.

Erämaa antaa minulle voimaa ja tasapainoa. Se on ehkä enemmän kuin saalis, vaikka sekin on kuitenkin tärkeää. Minun välineet ovat yksinkertaiset ja heitän vavalla niin kauan kuin se toimii. Kun särkyy, käyn kaupasta uuden.

Minun maailma on ihan eri kuin tuossa ohjelmassa. Mietin mistä se johtuu ja vastaan: Ehkä se johtuu siitä, että olen oikeasti erämaan kasvatti ja erämaa on minun koti.

Jos minun koukkuun tarttuu kala kunnolla kiinni, en päästä sitä takaisin, jollei ole aivan pakko, tai pikku kala on niin vähän kiinni, että se on helppo pudottaa käsin koskematta. Olen pyydä ja paista kalastaja. Ei kannata nakata jos ei ota ja paista. Se on minun ajatus.

Samalla kertaa

Pyrytti. 
- Niin. Olis vielä se renkaan vaihto. Jos sais vielä senki samalla kertaa, kun tässä on kaikki muut asiat jo hoidettu, ajattelin. Olivat liukkaan tuntoisiksi menneet, vaikka ei pitäisi olla vielä kuitenkaan sakkorenkaita.

Kaivoin puhelimen taskusta. Nostin sen yläviistoon, että räntä ei kastelisi sitä muualta kuin nahkakansista. Hain Fonectan avulla numeron, soitin ja esittelin itseni:
- Olis renkaitten vaihto. Minä olen Rovaniemellä ja lähen tästä ajelemaan. Käviskö semmonen?
- Tule vain. Viiteen ollaan täälä.
- Pitäskö se niitä kokoja ilimottaa. Auto on tuola parin saan metrin päässä?
- Joo. Ilimota. Laitan renkaat valamiiksi.

Tihrustin numeroita hämärtyvässä iltapäivässä. Soitin, että tämmösiä ne ovat.
- Pannaanko oikeen hyvät?
- Mikkä ne semmoset on? Kysyin ja myyjä selitti.
- On uusi malli. On kuule hyvä pito.
- Joo. Pannaan semmoset.

Ajeleksentelin autojonossa Kemijärveä kohti. Kokeilin vielä ennen liikkeeseen tuloa, kuinka helposti sutii ja heti oli sutimisenesto päällä. Ajoin suoraan hallin ovelle ja astuin käyntiovesta sisään.

Oli täysi tohina päällä. Lattia täynnä uusia kelkkoja ja touhuunsa keskittyneet miehet niiden kimpussa. 
- Kokoavat myyntiin, ajattelin. Seisoin hetken ja katselin.
- Oli se renkaiden vaihto, sanoin venyttäen.
- Ajanko tähän? Katsoin vapaata paikkaa oven vieressä ja sen edessä olevaa rengaspinoa.

Yksi nuorista miehistä alkoi suoristautua kelkkansa yltä. Katseli vielä hetken ikään kuin muistaakseen, mihin jäi ja kääntyi verkkaisesti kohti nosto-ovea ja avasi sen. Hän ohjasi minut autoineni sisälle ja näytti käsillään merkin pysähtyä.

Nousin ylös. Mies työnsi verkkaiseen, mutta määrätietoiseen tapaansa nostolaitteen jokaisen renkaan kohdalle ja pumppasi auton ylös parilla varmalla liikkeellä. Laittoi sitten ilmanpainejohdot järjestykseen ja alkoi päästellä renkaita.

Samaan aikaan käveli toinen vanhempi asentaja, otti renkaan, päästi ilmat, purki vanhan kumin ja venttiilin pois ja pani uuden venttiilin kumiosat rasvattuna tilalle. Puhdisti vannetta, sipaisi uuteen renkaaseen rasvaa ja pani paikoilleen. Puhalsi ilmanpaineella renkaan kunnolla paikalleen, laski ilmat ja laittoi uudet venttiilin sisäosat. Laittoi sitten paineen mittarilla tarkasti katsoen.
- Ku vanhaksi menee, niin kumi kovenee, eikä piä. Hän puheli.

Käännyin uusiin kellkoihin ja sanoin: - Menevät myyntiin?
- Ennakkomyynnissä. Keväällä jo kun saivat kausialennusta.
- Saako näitä kattoa? Kysyin.
- Tuola toisessa hallissa on lisää. Nuorempi mies sanoi, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä niitä katselemaan.

Toinen kaveri sai kaikki renkaat irroitettua, päästeli ilmat pois, otti valmiin renkaan, alkoi tasapainoittaa ja pani saman tien paikalleen. Hän laski auton sitä mukaa alas, kun oli valmista, rengas kerrallaan.

Kun viimeistä rengasta laskettiin, käveli vanhempi mies avaamaan ovea.
- Kassan kautta. Sanoin.
- Joo, minä soitan. Vanhempi mies sanoi.

Maksoin. Taempana istui vanhempi nainen ja toivoti hyvää matkaa.
- Omistaja. Ajattelin.
Tielle päästyäni kokeilin, miten sutii. Ei sutinut.