lauantai 25. huhtikuuta 2015

Keväthangilla

Keväällä on aina herätty siihen, että yöllä on ollut pakkanen, niin kova, että hanki kantaa. Silloin on lähdetty liikkeelle, kuka jalan kuka suksella. Kun hanki ei petä, voi mennä sinne minne haluaa. Monena keväänä on kylän ympäristö ollut pakkasaamuna latuja täynnä.

Yöllä oli pakkasta yli kymmenen astetta. Kun heräsin, lueskelin lehtiä pitkään ja annoin ajan kulua. On vapaapäivä ja mielessä oli hangen päälle lähtö.

Panin hihtokappeet päälle ja lähdin sukset olalla kohti Sarivaaraa, latujen lähtöpaikkaa. Entisellä vaaran urheilukentällä kokeilin hangen kantavuutta. Päätin kääntyä kohti vaaran lakea latureiteistä välittämättä. Rinteellä oli mies kävellyt koiransa kanssa. Laella katselin kylän pohjoispuolen vaaroja. Nuoruudessa niiden nimiä lueteltiin, kun täältä vaaran laelta niitä katseltiin.

Vilkaisin vaaran laella olevan tietoliikennemaston latvaan. On yli kahdeksankymmentä metriä korkea. Vaikka se on vaaran laella on se kylän maisemaan nähden hyvin huomaamattomalla paikalla. Ympäristössä televisiot näkyvät ja kännykät kuuluvat.

Laskin kaakkoisrinnettä alas puita väistellen loivimpia kohtia pitkin. Välillä oli ketun yöllisiä jälkiä. Saattaa olla supikoirakin. Kelkkareittiä pitkin käännyin etelään. Joku oli hiihtänyt jo ennen minua.

Aavan laidassa pörähti riekko. Käännyin takaisin kylää kohti entistä Kellontietä, vanhaa talvitietä. Koppelo pörähti lentoon. Käännyin sitten Kaksuopajanaavalle vanhaa heinätietä ja törmäsin näädän jälkiin jängällä. Siitä oli hipsutellut ja jatkoikin samaan suuntaan jonkin matkaa.

Korvessa vanha heinätie oli tukossa lumen kaarelle painamien nuorten koivujen vuoksi. Jouduin kiertelemään. Aaavalla olivat viemäriojat vesillä ja ohut pettävä jääkansi päällä. Kokeilin sauvalla. Hetken hain paikkaa mistä mennä yli ja sitten laskin vinosti ja nousin samalla vauhdilla vastakkaiselle törmälle. Jää vain risahti.

Molemmin puolin ojitettu heinätie oli nyt hylätty koivukuja, jota pitkin oli hyvä hiihdellä. Taas ojan ylitys ja siitä kohti Aatsinginsuuta. Välillä ketun jälkiä.

Joen jäät olivat paikoillaan, mutta rannoilla on hiukan porevettä. Jäiden lähtö tulee aivan kohta, jomman kumman puolen Vappua. Koivikkometsän seasta alkoi häämöttää mökki ja sen vieressä oleva sauna. On kevättalvella käyty.

Alavirrasta kuului yhä kovemmin metsäkoneen ääni. Päätin hiihtää sitä kohti, Muurahaisen suvannon koivikkoista laitaa. Välillä oli ylitettävä metsäojia ja lammasaita ja ryteikössä kierreltävä hankalia paikkoja.

Renttimäkosken rannassa minua tervehti kaksi joutsenta. Astelivat hitaasti sulan vierestä joen keskiosaa kohti, nousivat juosten siivilleen ja lensivät joenvartta alavirtaan. Siitä metsän halki kylätielle.

Kone oli Ylimäisen talon kotipalstalla. Kävin katsomassa, kun se kaatoi oksaisia pellonlaitapetäjiä. "Komeita pinoja", sanoi lenkkeilijä. Jäljelle jää harvennettu, hyvä ja pitkän päälle kauniskin metsä.

Siitä oli vielä pikku matka kotiin. Päätin keittää päiväkahvit ennen ruuan laittoa. Tänään syödään hirvipihvejä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Työn veroista ja maksuista, sekä kannustavuudesta

Olen ollut vuosikymmeniä huolissani suomalaisen työn kustannuksista. En niinkään käteen jäävästä palkasta, vaan palkkaan liittyvistä veroista ja maksuista. Ihmistä kannustaa se, mitä hän saa työn teosta käteen ja mitä hän saa sosiaali- ja eläketurvana. Kovin pieni on käteen jäävä suhteessa siihen mitä työ kokonaisuudessaan maksaa.

Poikasena viitisenkymmentä vuotta sitten olin isän kanssa pöllin teossa kotitilan metsässä. Perhe sai ennakkomaksun yhtiöltä ja loppumaksu, kun pino oli talvella ajettu hevosella joen rantaan. Vyörytys uiton alkaessa kuului kauppaan. Pino työnnettiin käsipelissä puu kerrallaan törmänvilttoa alas pyörien ja pomppien jokeen uiton vietäväksi.

Edellisen talven pöllipinon vyörytys jokeen, kesäinen pöllinparkkuu peltotöiden ja heinänteon välissä tiesi rahan saantia, kauppavelkojen maksua, selviytymistä ja eteenpäin menoa meillä ja monissa muissa taloissa. Loppukesällä kerättiin hilloja, joilla myös maksettiin kauppalaskuja.

Viisitoistavuotiaana pääsin velipojan kanssa ensimmäisen kerran uittoon Tenniölle. Isä oli toisessa uittoroikassa Savukoskella. Tehtiin pitkää kahdentoista tunnin työpäivää ja kolmistaan saimme hyvinkin perheen talouden hetkeksi kuntoon. Olimme ylpeitä siitä.

Myöhemmin menin uittoon jo kokeneena uittojätkänä monena keväänä monien muiden nuorten kanssa. Jotkut menivät urakalla istuttamaan männyntaimia. Työsuhteet olivat lyhytaikaisia, mutta niistä hyötyivät kaikki, puutavarayhtiöitä ja kyläkauppoja myöten.

Parikymppisenä menin ammatikoulun jälkeen töihin tehtaan rakennustyömaalle Kemiin muutamaksi vuodeksi. Töitä tehtiin tuntipalkalla. Palkka nousi merkittävästi, kun meni kaupunkiin. Urakkaa ja urakkalisää käytettiin tehokkaasti, jos joku työvaihe piti saada nopeammin valmiiksi. Raha pani miehiin liikettä.

Vielä 80-luvun alussa kun olin teknisen koulun jälkeen työmaan rakennusmestarina, oli urakka oiva keino nopeuttaa jonkin työvaiheen toteutumista. Muutamia vuosia myöhemmin ei raha enää kelvannut, vaan miehet sanoivat, että sovitaan aikaurakka, ei rahaurakka. Ei kuulemma pärjännyt, kun verot nousivat.

Metsuri aprikoi 80-luvun loppupuolella, että "jos hän oikein pukkaa puuta nurin, niin verot nousee ja jos vielä enemmän pukkaa, niin päivähoitomaksu nousee. Että ei sitä kannata tehä enempää." Verokiila oli tehnyt tehtävänsä.

Korkeat verot ja muut kustannukset antavat harmaalle taloudelle kilpailuetua ja parantavat halpamaista tuotavien tuotteiden ja palvelusten kilpailuklykyä, meidän työn vahingoksi. Globalisaation ja digitalisaation ansiosta voidaan yhä suurempi osa työstä siirtää halpamaihin. Lisäksi digitalisaatio ja tekniikan kehittyminen itsessäänkin vähentävät ihmisten tehtäväksi jäävän työn tarvetta.

Pitkään jatkunut korkea kustannusrakenne on aikaansaanut työttömyyden ja joutilaisuuden kierteen, jonka vuoksi 90-luvulla ryhdyttiin asteittain kiristämään työttömien etuja. Se vain pahensi ongelmia. Huonoin keksintö on ollut ns. soviteltu päiväraha, joka on jo pari vuosikymmentä estänyt työttömää ottamasta lyhytaikaista työtä vastaan. Perkeleen perkele!

Ei kannata palkata ihmisiä, kun se tulee niin kalliiksi, eikä kannata ottaa lyhytaikaista työtä vastaan, kun siitä seuraa vaikeuksia, kun päivärahaa ei pitkään aikaan tule. Ja kun lopulta tulee, on se pienentynyt niin, ettei työstä jäänytkään mitään käteen. Pahimmillaan on lopputulos ollut huonompi, kuin työttömänä ollessa. On helppo kuvitella, kuinka innokas tämä kaveri on seuravalla kerralla. Ei lähde.

Pätkätöitä varten on kaupungeissa vuokrafirmoja, jotka takaavat työntekijälleen jonkinlaisen toimeentulon. Maaseudulla ei niitä ole.

Työn verotuksen ja maksujen alentamisesta on nyt puhuttu parikymmentä vuotta, mutta tulokset ovat huonot. Verojen alentamisessa on se huono puoli, että sama raha on kerättävä jotakin muuta kautta. Olemmeko valmiit maksamaan energiasta, jätteen vastaanottamisesta tai kiinteistöverosta enemmän, jotta työn verotusta voitaisi laskea?

Arvonlisäveron korottaminen on parempi vaihtoehto. Se tulee maksuun myös tuontihyödykkeille ja parantaa meidän kilpailukykyä. Harmaan talouden verolait takaavat, että se talous ei helposti hyödy arvonlisäveroista. Niitä on nyt vaikeampi kiertää.

On aika miettiä, miten työn verotusta lasketaan, mutta kokonaisveroastetta ei pitkään aikaan voi laskea. Sitä on jopa korotettava niin kauan, kun yhteiskunta saadaan parempaan kuntoon.

Ihmisen on hyvä kokea työn tekemisen riemua, muuten ei elämä ole terveellä pohjalla. Sitä ei ole viisasta veroilla ja maksuilla hengiltä ottaa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuusikymmentä vuotta

Täytän viidestoista tammikuuta kuusikymmentä vuotta. Takana ovat lapsuus, nuoruus, aikuistuminen, ukkoutuminen, vanheneminen ja vielä lopulta viisastuminen.

Olen syntynyt Saijalla Moilasen kamarissa Kilpi-Saimin kätilöimänä. Asuimme Moilasen jälkeen vähän aikaa viereisessä Räisälän talossa, joka on hävitetty myöhemmin.

Muistan kun kannoin Maija Liisan kanssa pientä maitopääläriä Moilasesta mäkeä alas kohti Räisälää toinen toiselta puolelta. Pääläri kaatui, kun se vastasi maasta nousevaan kiven nokkaan, eikä älytty nostaa ylemmäksi. Toinen muistikuva on, kun kiukaan reunalla istui nuori suoraselkäinen mies, ilmeisesti Valtteri Törmänen, eli Hentukka-Valte ja vanhaemäntä Räisäs-Liisa hääräili pirtissä.

Seuraava muistikuva on, kun muutimme Helisteen pieneen, yhden nykyisen huoneen kokoiseen jo ajat sitten purettuun mökkiin vaaran rinteen alla. Vieressä ylärinteellä oli Tiihonen, joka on nyt poltettu ja toisella puolella Mättään mäellä Usvalan autioitunut keskeneräiseksi jäänyt harmaa hirsimökki, jossa nykyään asuvat taloa kunnostaneet Haloset.

Istuin vielä pinnasängyssä ja leikin lankarullalla, muta pian Maija Liisa, ”sev´vietävä”, opetti minut nousemaan siitä. Kun syksyllä satoi ensilumia, sanoin meitä hoitamaan tulleelle tummatukkaiselle herttaiselle, mutta tomeralle kodinhoitajalle: ”Minä haluan hiihtämään”. Olinhan saanut käytetyt lasten sukset lahjoituksena joltakin kyläläiseltä. ”Sehän sulaa, se lumi. Näethän sinä. Eihän siellä voi hiihtää”, kodinhoitaja vastasi.

En antanut periksi ja pian olin pihalla hiihtämässä sammalikossa. Nautin siitä ja kääntyilin edestakaisin, kunnes jäykistyin paikalleen kylmenevä kakka housuissa. ”No siihempä se sitten ärristy”, sanoi nainen ja otti minut reippain ottein hoitoonsa. Pian olin lämpimässä tuvassa ja puhtaissa vaatteissa.

Sitten muutimme Usvalaan jossa minusta tuli poikaviikari, Möykäri-Erkki. Arossa kurnuttivat sammakot ja pihalla oli musta Teri-koira, pellon laidassa vasikka köyden päässä. Pihan laidalla oli kahden lehmän navetta, johon oli pantu kolmas lehmä toisten häntien taakse loorin ja seinän väliin. Isä teki ladon pintalaudoista ja hirsisaunan mäenrinteelle lähelle hetettä, josta vesi kannettiin. Pintalaudan losoista rakennettu käymälä, eli "hyysikkä" seisoi puiden välissä töyräällä navetan vieressä.

Puolenkymmentä talvea möykäröitiin ja laskettiin Usvalan mäkeä kylän poikien kanssa ja hiihdeltiin vaarassa ja Kukkurassa. Kesällä ongittiin joella joskus aamupuolelle yötä ja äiti oli huolissaan. Välillä oltiin hevosisilla lähipoluilla. Kesällä nukuttiin rankisessa heinäladossa. Isä tarinoi ja vuoli kirveenvarsia, vikatteenvarsia ja muita tarvekaluja puusta.

Ensimmäisen kerran olin pöllinparkkuussa Sarilammin palstassa isän ja neljä vuotta vanhemman Kaukon kanssa. Isä oli ostanut uuden sahan, Sthil 08, eli "nollakasitiili". Se oli nöyrä. Kun narusta veti, se alkoi pöristä.

Kauko veteli parkkia jo kuin miehet, mutta minä kannoin mittakeppiä. Jos se ei ollut kohdallaan, kun isä sahasi, karjaisi hän: "Perkele!"

Kun olin kymmenvuotias, muutimme takaisin Moilaseen, äidin kotitaloon. Talvella käytiin koulua kirkonkylässä ja viikonloppuna hiihdeltiin pelloilla ja lähimetsissä. Kesällä ongittiin joella, oltiin heinäpellolla tai pöllinparkkuussa Maltiolla, jossa illat ongittiin kirkasvetisen joen mutkissa ja nivoissa. Minua vanhempi Kauko maalasi maisematauluja vesiväreillä.

Vieraita ahtautuneena Moilasen talon vinttikamariin ukin 70-vuotispäiville. Olen 14-vuotias ja seison takana äärimmäisenä oikealla. Ilmeistä näkee, että maaseutu oli silloin vielä voimissaan.
Puu- ja heinäkuormia ajettiin Virkku-ruunalla ja myöhemmin Sotka-tammalla. Kun oma hevonen oli pantu pois, lainattiin hevosta Tasalasta tai Hiltus-Hannekselta. Myös me pojat ajoimme kuormia keskenämme hevosella, oltiin hetken oikeita hevosmiehiä.

Viisitoistavuotiaana lähdin ensimmäisen kerran uittoon ja monena keväänä sen jälkeen. Olo jokivarressa vuoden valoisampana aikana raskaita tukkeja vääntämässä oli mieliinpainuva ja opettava kokemus. Kuusitoistavuotiaana menin Rovaniemelle Lapin keskusammattikouluun ja sieltä vapaaehtoisena siviilikarkurina armeijaan Sodankylän jääkäripataljoonan pioneerijoukkueeseen.

Armeijan jälkeen menin töihin Kemiin Veitsiluoto Oy:lle, rakentamaan uusia tehtaita. Työhönottaja Rauanterä katseli toimiston ikkunasta tehtaan maisemia, esitteli tulevia investointeja ja sanoi: ”Seitsemäksi vuodeksi on töitä aluksi”, kääntyi minuun ja jatkoi: ”Käyt sitten sen armeijan siinä välissä.” ”Onko se ihan pakko, kun tulin justiin siviiliin”, sanoin. Siellä meni reilu pari vuotta, kunnes päätin hakea tekniseen kouluun.

Kävin koulua ensin Oulussa Albertinkadulla ja sitten Rovaniemellä Rantavitikalla. Koulun jälkeen istuin kotona Saijalla, kun puhelin soi. ”Lassila täällä työvoimatoimistosta. Kunnassa olisi töitä, lähetkö sinne.” Päätin lähteä.

Olin sekalaisissa työsuhteissa nelisen vuotta kunnassa ja yksityisellä alalla. Sitten tulin kuntaan vakinaisesti 1983 talonrakennuksen rakennusmestariksi ja toukokuussa 1996 rakennustarkastajaksi.

Menin naimisiin 1982 Anna-Maijan kanssa ja meille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Nyt ovat lapset muuttaneet maailmalle.

Parinkymmenen iässä minusta tuli intohimoinen metsästäjä ja kalastaja. Vaeltelin yksin tai jonkun kaverin kanssa jokivarsilla ja erämaissa ja toin joskus saalistakin kotiin. Näädän pyyntiin innostuin 80-luvun lopulla, oikeastaan lääkärin määräyksestä. Sen lisäksi opettelin ketun pyyntiä. Vanhempana ne harrastukset ovat jääneet, mutta kesän kalastuskautta odottelen keväisillä hangilla hiihdellen.

”Nelijässä kympissä alakavat oksat vastailla”, sanoi minua kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanhempi mies aikanaan, kun kyselin, milloin mies on parhaimmillaan. Ja oksat ovat vastailleet. En ole enää nuoren miehen vedossa. Siksi kunnosta on hyvä pitää huolta. Tässä kuvassa viime keväänä hiihtoretkellä viimeisillä hangilla.

Viisikymppiset tulivat aika hyvin juhlittua, mutta kuusikymmpistä en aio sen kummemmin juhlia, eikä kuuskymppisen juhliminen muutenkaan ole muotia Saijalla.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Jäniskoira

Martti 76 v muisteli:

"Minä olin nurena jäniskoirana isälle. Tuossa harijussa pyyvettihin. Minä opin sen homman niin hyvin, että pysyin perässä, vaikka jänis juoksi usiamman kierroksen ja jälijet menivät sekasin. Ja se jänis tekee jatkuvasti semmosia hyppyjä sivulle, että harhauttaa.

Kun se jänis lopulta väsy, kuluki se siinä aivan eessä, että näky välillä vilaukselta, ku se oli pysähtyny paikallehen.

Sen koiranhan piti haukkua ja näyttää kuinka kaukana se jänis on koirasta. Sitä kimakampi ääni, mitä lähempänä jänistä, niin että passimies tietää mistä sitä on hyvä seurata. Saatihin kolmekki jänistä päivässä.

Kerran, ku minä tulin jäniksen kanssa passipaikalle, ei siellä ollu ketähän. Se oli isä mennyt välillä kotihin syömähän. Minä kiersin uuven kierroksen ja passimies tuli paikallensa.

Ku se koira näki silloin tällön teeriä puissa, sano isä, että minäpä laitan sulle panoksia pikkupyssyyn ja valo luotia lyijystä.

Niin se kävi sitten muutamalla kerralla, että koira huomas jäniksen läheltä ja ampu sen. Siitä ei isä tykänny, vaan sanoi, että ei sen koiran saa ampua. Samon kävi, ku velipoika tuli kerran ja ampu jäniksen koiran eestä. Sitä ei isä huolinut. Sanoi vain että vie vain jänikses.

Ku minä sitten menin siskon tykö (toiseen kylään), huomasin jäniksen jälijet pellon laijassa, aloin sitä seurata, kiersin rengasta ja haukuin. Ne kyläläiset ajattelivat, että totta se jonku pitää mennä ampumahan ku tuo koira sitä haukkuu. Niin se sai joku jäniksen saalihiksi."

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Pulkkaviita

Sunnuntaipäivä. Oli tilaisuus ajella vaimon kanssa Pulkkaviitaan. Vaikka kylä on hyvin lähellä, kovin monta kertaa en ole sinne "eksynyt". Kävimme raatauttamassa yhdeksänkymmentä neljävuotiasta Osmo Tiihosta, hänen poikaansa Juhania ja tytärtään Seijaa, joka on paluumuuttaja Ruotsista.

Kun olin kansakouluiässä vuosien 1962 - 1963 paikkeilla, osa saijalaisista muutti Pulkkaviitaan. Lähtijöitä olivat Johannes Leinonen, Mauno Ylitalo, Eino Moilanen, Osmo Tiihonen, Kälviältä sodan jälkeen Saijalle Siviän mukana muuttanut Veikko Kuorikoski, Ville Karuranta ja Pauli Vaarala, kaikki perheineen. Saattelin Moilasen Einon porukkaa syystalvella hevosen reen kannoilla  ja kilmuilin samaa ikäluokkaa olevan Maurin kanssa.

Alimmaisen Rovanopan luoteispuolella ovat Pulkka-aavan laidassa on Ylimmäinen ja Alimmainen Pulkkaviita ja aavalta laskee vetensä Tenniöön Ylimmäinen ja Alimmainen Pulkkaoja. Sinne päätettiin asuttaa sodan käyneitä veteraaneja rintamaiestiloille, jänkien väliselle kumpareelle. Jotkut muistavat, että kylää suunniteltiin myös Tenniön taakse Kuutsiselkään. Paikaksi valikoitui lopulta Pulkkaviita.

Kuten jälleenrakennusaikana sodan jälkeen, ensin tehtiin "pikku mökki", jossa asuttiin rakennusaikana.Tehtiin suuren innostuksen vallassa pihaan navetta, talo jakaivettiin kaivo. Taloista tuli tuohon aikaan hyvin uudenaikaiset keskuslämmityksineen, vesijohtoineen ja viemäreineen. Talot maalattiin sekä sisältä, että ulkoa siistiksi ja kauniiksi.

Heti asumusten rakentamisen jälkeen oli edessä sarkaojien kaivu. Isommat viemärit kaivettiin koneilla, mutta sarkaojia kaivettiin käsin. Perunamaa tehtiin pihan laidalle kivikkoiselle pellolle.

Taloissa oli kaksi - kolme lehmää ja nuori karja. Eskelisessä, Sulasalmella, Salla- Akselilla ja Leinosella oli traktori. Tiihosessa vedettiin kuormat hevosella, joka oli saatu Vilma siskolta Ikäläisestä Saijalta. Saijalta tuotiin myös varsa, mutta se karkasi ja ilmaantui takaisin Saijalle Ikäläiseen.

Kuva ajalta jolloin kylä oli saatu asuttavaan kuntoon. Vasemmalta Eino Sulasalmi, joka keksi itsellensä kutsumanimeksi Röntösen, Yrjö Eskelinen, Leena Kuorikoski, tuntematon, Eino Moilanen, edessään Mauri Moilanen, Osmo Tiihonen, Eila Kuorikoski, Veikko Kuorikoski, Siviä Kuorikoski, tuntematon, Ville Karuranta, tuntematon, Mauno Ylitalo ja Pauli Vaarala.
Syksyllä miehet lähtivät pöllintekoon ja talvella ajettiin tukkikuormia rantaan. Osmo kertoi, että kilpailtiin siitä, kuka osaa laittaa "parahat" riipat, eli levittää kuormaan leveäksi. Lanssipaikat olivat Tenniön rannassa. Osa palstoista oli kylän puolella, osa Tenniön takana.

Heti kylän talojen valmistuttua päättivät Saijan emännät ottaa taksin ja lähteä vieraisille uuteen kylään. Sain istua kylän mummon polvella ja ihailla auton ikkunasta vilahtelevia maisemia. Taloissa istuttiin täpötäysissä huoneissa ja puheensorina kävi. Vieraille tarjoiltiin kahvia, pullaa ja muita herkkuja.

Kuusikymmentä ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa tuli Ruotsiin lähtö, vaikka taloissa oli Osmon mukaan vielä puoli leipää jäljellä. Toiset lähtivät ensin ja toiset sitten perässä. Ruotsiin lähti pääasiassa nuoria heti kun kansakoulu oli käyty: Tiihosesta, Karurannasta, Eskelisestä, Moilasesta, Kuorikoskelta ja Sallasta. Osa sisaruksista meni Etelä-Suomeen. Leinosen, Sulasalmen ja Ylitalon lapset lähtivät Etelä-Suomeen.

Ajatuksena oli käydä vain vähän aikaa ja tulla sitten takaisin. Seija kertoi, että Ruotsissa oli aina ikävä kotiin. Suurin osa maailmalle muuttaneista ei palannut kuitenkaan koskaan takaisin.

Nyt Pulkkaviidassa asuu yhdeksän henkeä. Paluumuuttajia ovat Seija Tiihonen ja Kaija Sulasalmi miehensä kanssa. Moilasessa asuvat saksalaiset Margot ja Arthur.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Saija, köyhä rikas alue

Muutamia vuosia sitten julkaistiin tilasto käytettävissä olevista rahavaroista postinumeroalueittain. Listan vähätuloisimmassa päässä oli kolme kylää samalla tasolla: Sallan Saija ja Naruska, sekä yksi kyläalue Enontekiöltä. Eli Saija on Suomen köyhintä aluetta.

Saijalla on maitokarjatilojen keskittymä, lihakarjanavetta, lampaan kasvattajia, monia porotilallisia ja metsätilallisia sekä poronlihan jalostamo ja rakennusurakointiyritys. Tiloilla on monia sivutoimia ja tulot hankitaan monista lähteistä. Osa käy työssä naapuripitäjässä, osa kirkonkylässä, osa kauempana esimerkiksi kaivoksella.

Saijalla järjestetään monia tapahtumia. On Viinakauppahiihto, joka toinen vuosi "maailman pienin jazzfestivaali" Saijazz, hauenpyyntiviikko, petankkikisat jne. Saijalla viettää lomaansa moni loma-asukas.

Tällä rahavaroiltaan köyhällä alueella on oma vetovoimansa. On paljon toimeliaisuutta ja toimintaa. Täällä selviytyy uurastamalla ja olemalla kekseliäs. Elämme koko ajan äärimmäisillä rajoilla, miten saadaan heikosti kannattavat toimet hoidettua joltiseltaankin tuottavasti. On oltava määrätietoinen ja vietävä asioita eteenpäin tarmokkaasti.

Jos täällä olisi enemmän rahatuloja, vetäisi se tänne entsestään lisää rahavirtoja, emmekä enää olisi köyhiä. Mutta rahaa ei tänne hevillä tule. Täytyy vain luottaa, että sitä vähänkään saataisiin koottua.

Rahassa mitaten olemme siis köyhiä, mutta se on suhteellista. Elämä muilta osin ei ole ollenkaan köyhää. On suurta rikkautta selvitä näissä oloissa ja nauttia elämästä. Ympäristön puitteet ja vuodenaikojen vaihtelut antavat paljon mahdollisuuksia elämiselle, olemiselle, virkistäytymiselle ja toiminnalle. Esimerkiksi nämä kevään viimeiset hankikelit ovat hienoja ja mieliinpainuvia kokemuksia, ja niistä voi nauttia hyvinkin vähällä rahalla.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pölökkypaarin Viinakauppahiihto

Ei nin sininen sippi, eikä umpitunneli


Viisikymmentä kaksi hiihtäjää lähti Saijalta lauantaiaamuna kahdeksalta kohti kirkonkylän viinakauppaa. Pölökkypaarin laturetki ”Viinakauppahiihto” hiihdettiin nyt kolmannentoista kerran. Reitti kulki kelkkareittiä pitkin Saijalta Kelloselkään Metsästyseura Kerän majalle ja siitä makkaranpaiston jälkeen Sallan kirkonkylälle, noin 43 km. Hiihdellessä oli tilaisuus käydä leppoisaa huulenheittoa ja nauttia hienosta säästä ja retken tunnelmasta. Viinakaupan, eli K-market Puolukan edessä odottivat hiihtäjiä Eija ja Esko Nissinen, Jaana Yrjänheikki, Janni Saariniemi ja Virve Lahtela, mehu- ja kahvitarjoilun sekä kuumien makkaroiden kanssa.

Hiihtäjien edellä veti Matti Yrjänheikki mönkijällä latua ja perässä tuli Oskari Yrjänheikki moottorikelkalla. Tapahtuman alullepanijat eli pääsyylliset, serkukset Hieronymos Mesikämmen Veikko Nevala ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja Olli Saariniemi hiihtelivät mukana. Järjestelyistä vastasi Saijan kyläyhdistys ry.

Ajatus hiihtotapahtumasta syntyi, kun kelkkareitit alkoivat kehittyä 90-luvulla. Olli ja Veikko huomasivat, että ne olivat myös hyviä hiihtoreittejä. Milloin he hiihtivät Saijalta Kelloselkään tai takaisin, tai Naruskalle. Hohtavilla hangilla hiihdellessä tuli mieleen, että tästähän voisi syntyä tapahtuma.

Usein he muistelivat entisiä savotta-aikoja nuoruudessa. Nuoret jäntevät jätkät haaveilivat pääsystä maalikyliin ja tanssipaikoille sekä tyttöystäviensä luokse. Kun lähtö koitti, oli suksi liukas kelillä kuin kelillä. Joukossa oli aina joku, joka sanoi: “lähetähänki sitten heti, että keritähän viinakauppahan”.

Samaan aikaan alkoivat Länsi-Lapissa kehitellä matkailuohjelmia savottakulttuurin ympärille: pöllinparkkuuseen pokasahan, kirveen ja koloraudan (parkkuuraudan) kanssa. Siitä Olli ja Veikko ajattelivat, että "otetahan me sitten se huvipuoli, kun toiset ottivat sen työpuolen."

Nevalan talon pihamaalla vanhan navetan edustalla on kesäisin istumarinki pölkkyjen päällä, Pölökkypaari, jossa voi parannella maailmaa. “Se on siten Pölökkypaarin Viinakauppahiihto”, arvelivat Veikko ja Olli.


Lisää hiihtotapahtumasta sivuilta tästä!

https://www.facebook.com/viinakauppanhiihto?notif_t=page_invite_accepted