sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Puu- ja aurinkolämmitys, opettelua kantapään kautta

Aikaisemmin lämmitin suoralla sähköllä ja pirtinuunia ja saunaa puulla. Uuni lämpeni pakkasaikaan kerran päivässä ja lauhemmilla joka toinen päivä. Sähköä kului noin 20 000 kwh ja puulämmityksen osuus lienee ollut siinä 10 000 kwh. 5000 - 7000 kwh sähköstä on valaistusta, kodinkoneitten kulutusta ja autojen lämmitystä, jne. Kuukauden lasku oli 240 euron paikkeilla.

Sähkön hinta Spot markkinoilla oli noussut reilusta kahdesta sentistä kilowattitunnilta vuonna 2005 neljän sentin paikkeille kesällä ja talvella kovimmilla pakkasilla jopa yhdeksään senttiin. Ennusteet viittasivat siihen, että hinnan nousu jatkuu. Laskutus muuttui reaaliaikaiseksi ja pakkaskuukauden lasku nousu 300 euron nurkille.
- On tehtävä jotain, ajattelin ja tein vertailulaskelmia. Arvioin, että sähkön hinta nousee hiukan. 

Puu- ja aurinkolämpö oli laskelmassa edullisin ja takaisinmaksuaika sähköön verrattuna 9 - 12 vuotta. Maalämmön takaisinmaksuajaksi tuli 12 - 17 vuotta. Uudemman tekniikan mukaisen suorasähkölämmityksen takaisinmaksuaika olisi ollut 30 - 50 vuotta, eikä ihan viimeisimpiä sähkölämmön ohjaussovelluksia ole markkinoilta saatavissa. 

Puun heikko puoli on siihen tarvittava työ ja maalämmön riskinä on sähkön hinnan nousu. Kun roskapuuta on käytettävissä yllin kyllin, päätin laittaa puulämmityksen ja siihen tueksi aurinkokeräimet kesäaikaa varten.

Olen nyt opetellut puu- ja aurinkolämmitystä puolitoista vuotta. Puulämmityslaitteena on Termax Natura 20 käänteispalokattila ja 1500 litran varaaja, sekä katolla Savosolarin aurinkokeräimet 12 m², joita ohjataan Oilonin ohjauslaitteilla 

Vuosi sitten ennen kaamosta aurinkokeräimet asennettiin toimintakuntoon. Myöhäisen syksyn vuoksi asentaja käänsi keräimen talviasentoon ja sanoi: "ei se pyörähä ennää". Yhden kerran lumi suli panelien pinnasta, mutta lämpöä ei tullut. Jäin odottamaan, milloin aurinkoa olisi riittävästi. Olihan lopulliset säädöt ja testaukset vielä tekemättä. Lumikerros panelien päällä kasvoi.

Pakkasten kiristyessä opettelin puulämmitystä. Savupiippu oli liian lyhyt ja peltinen piipun hattu oli poistettava, kun se ei sovi keskuslämmitykseen kovinkaan hyvin. Hankin piippuun hiukan jatkoa ja jatkan sitä vieläkin ensi vuonna. Kattilan amerikkalaisesta manuaalista sain säätöohjeita, joilla justeerasin kattilan toimintaa. Oppi tulee pikkuhiljaa ja välillä on tuntunut, että kantapään kautta. On oltava riittävän pitkä kattilan ohjeen mukainen piippu, sopivan kokoiset puut ja niille sopivat säädöt kattilassa. Halon kosteustila on oltava sopiva. Liian kuiva kaasuuntuu liian nopeasti ja käänteispalokattila ei ehdi polttaa kaasuja.

Jatkoin piipun pituutta teräsputkella noin 80 cm ja poistin piipun päältä tarpeettomaksi ja jopa haitalliseksi osoittautuneen hatun.

Helmikuun lopusta maaliskuun alkuun oli harmaata ja pilvistä. Kevensin lunta panelien päältä ja kiersin kintaskädessä paneelin reunaan pienen kaistan puhtaaksi. Seuraavana päivänä puolilta päivin loput lumet valahtivat alas.

- Siinä yhentoista aikaan, sanoi kotona ollut vaimo. 

Sunnuntaina 8.3.2015 lupasi aurinkoista. Toiveissani seurasin mittareita. Ohjauskeskuksen mukaan panelin lämpö nousi ja pumppu käynnistyi. 
- Mitä ihmettä, kun lämpöä ei tulle, ihmettelin ja pitelin kylmästä tuloputkesta kiinni. Kävin katolla, kunnes huomasin, että yksi venttiili on kiinni, eli talviasennossa. 
- Sen tulinen, ajattelin!

Vesi lähti kiertämään, mutta ohjauskeskuksen mukaan paneli alkoi jäähtyä nopeasti ja pumppu pysähtyi. 
Kiikuin katolle ja tunnustelin varaajalle lähtevää putkea. Ei kättä kestänyt, oli niin lämmin: - Ahaa, anturi on väärässä päässä, ajattelin. Olin sitä koko talven aavistellut. Onneksi sähkömies oli varannut johtoon pituutta riittävästi. Se ylsi oikeaan paikkaan ja vesi alkoi kiertää jälleen, aluksi kuumana.

Maaliskuussa puiden varjostus haittasi aamulla ja illalla. Paneli sulaili aurinkoisena päivänä ennen kymmentä ja pumppu käynnistyi. Tuleva vesi oli reilut 20 astetta lämpimämpää, kuin panelille menevä vesi. Suunnitelmissa on ottaa kaakkois- ja lounaispuolen puita pois tänä talvena.


Ensin tuli parikymmentä kwh päivässä ja myöhemmin keväällä huomattavasti enemmän. Se hidasti varaajan kylmenemistä. Lämmitystarve puulla voi siirtyä vuorokaudella.  Yöpakkasten aikaan säätölaitteet ohjasivat lämmön betonilattian lämmitykseen, eikä auringosta saatu lämpöä riittävästi. 

Aurinko nousi päivä päivältä korkeammalle, puiden varjostus väheni ja lämpöä tuli enemmän. Huhtikuun neljäntenä päivänä oli aurinkoinen päivä. Klo 10.40 oli paneelista tulevan veden lämpö yli 50 astetta ja menevä vesi päälle 30 astetta. Klo 14.30 panelista oli tuleva vesi 67 asteista ja panelille menevä 43 asteista. Puulämpöä ei tarvittu. 
Toukokuussa käynnistyi keräimen lämmityskierto jo aamukahdeksan tienoilla. Kesäkuun 14. oli panelilta tulevan veden lämpö 87,5 astetta. 

Heinäkuun lopulla ja elokuun alussa oli pitkä poutajakso. Kummallakin kertaa lämpeni varaaja niin kuumaksi, että oli jopa vaarana kiehuminen. Valutin siitä syystä kaksi kertaa kuumaa vettä viemäriin pari tuntia.

Elokuusta lokakuuhun auringosta saatava lämpö hiipui ja lopulta tuli talviaika ja suljin hanan jälleen. Paneli on lumen alla reilut neljä kuukautta, kunnes se taas herätetään henkiin.

Sähkön hinta ei laskenutkaan, mutta sen siirtohinta nousi huomattavasti. Sähkölaskuun menee nyt noin 200 euroa vähemmän kuukaudessa kuin ennen. Kymmenessä vuodessa on säästö tällä hinnalla 24 000 euroa. Laitteet tulevat sillä maksetuksi asennuksineen.

Puuta meni aikaisemmin vajaa 10 pinomottia yhteensä saunassa ja pirtinuunissa. Viime talvena puuta meni reilut 15 pinomottia. Tämän lämmityskauden aikana on mennyt 6.1.2015 mennessä noin yhdeksän pinomottia kattilassa ja pirtinuunissa sekä motin verran saunassa.

Pysyykö sähkön hinta alhaalla? Epäilen. Kun uusiutuvien energioiden tuki ei enää paina hintoja alas, nousee sähkön hinta. Kuinka paljon, sen aika näyttää. 

Energian hintakehitys

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Syyspäivä

Keltaiset lehdet varisevat vaaranrinteen koivikossa tuulen heilutellessa puiden latvoja. Polveileva puro solisee vieressä rinteellä, mutta kuulen sen huonosti, kun korvilla ovat kuulosuojat ja raivaussaha pörisee valjaissa. Kaatelen lepikkoa ja koivikkoa ja väliin yksittäisen kuusen. Esiin nousee koivikkoinen rehevä kuusimetsä.

Karhumiehiä oli tiellä tänne tullessa. Odottelivat tietoja toisilta, onko havaintoja. Ovat yhden tälle syksylle kaataneet.

Pari päivää sitten, kun lähdin palailemaan palstalta, kuulin puhelimesta, että "täälä olis niitä karhutietoja". Kävin katsomassa. Oli lanpaan tappanut talon pihasta ja kantanut rämeikölle ja siinä syönyt. Vain mytty nahkaa, pää ja sorkat jäljellä. Oli naapurin isäntä huomannut, että tokassa oli verinen lammas. Kasvattaja huomasi heti, että "yksi on poissa" ja toinen oli raanakko.

En löytänyt lammastarhasta selvää tassun jälkeä. Oli liian kova tanner. Päivän päästä löytyi lähettyviltä suuren karhun jälki pehmeällä tiellä. Kulkukarhu. Ei tällaista jälkeä ole aikaisemmin tullut tänä kesänä vastaan.

Tiheän risukon keskellä vaaran rinteessä on eläinten polku. "Porot ja pikkuelukat siitä ovat mahtuneet kulkemaan ja ehkä se karhukin on tästä kulkenut", ajattelen. Nyt se tulee ristironkkeliin ohutta leppää ja koivua. "Ehkä ne elukat siitä kuitenkin pääsevät".

Eläimet kulkevat rinnettä ylös ja alas näitä kuusikkojuonteita pitkin. Nyt tiheikkö alkaa saada hiukan enemmän valoa ja tuulen henkäystä. Puut alkavat entisestään vankistua ja kasvaa. Luonto ottaa hyödyn jokaisesta sahan liikkestä.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Maailma muuttuu, Suomen kuvalehti vuodelta 1968

Suomen Kuvalehdessä 30.3.1968 oli juttu Sallasta. Kannessa luki: Onko Lapilla toivoa? Sisäsivuilla oli Jaakko Okkerin kirjoittama juttu "Salla elää elämäänsä".

Silloin oli Sallassa ehkä hiukan vajaa 10 000 asukasta joista alle 16 vuotiaita 40 %, eli saman verran kun on nyt asukkaita. Elinkeinoista nähtiin metsätalous tärkeimmäksi, mutta puun hinta oli sillä hetkellä kovin alhaalla. Uskottiin matkailun tulevaisuuteen. Raja Venäjälle tai silloin Neuvostoliittoon uskottiin aukeavan tuossa tuokiossa. Meni siinä vielä 34 vuotta ja ehti Neuvostoliittokin häipyä kartoilta. Yritykset, varsinkin velkaiset koneyrittäjät olivat pulassa, kun korko oli noussut lähes 15 %. Jutussa kuvataan pakkohuutokauppojen tunnelmia. Nyt eletään Euroopan unionissa ja korot ovat käsittämättömän alhaalla.

Mikä on muuttunut: Matkailuun uskotaan edelleen ja kävijämäärät ovat nyt yli satakertaisia. Metsätalous on merkittävä, vaikka työpaikat silloiseen nähden ovat hyvin vähissä. Rajan aukeamisen merkitys alkaa vasta nyt näkyä. Venäläiseen ei enää voi olla törmäämättä Sallassa. Puhutaan, että rahaa käytetään ehkä 350 euroa päivässä venäläistä kohti. Se on paljon.

Ns. "Osaran aukeista" puhuttiin myöhempinä vuosina hyvin paljon. Nyt ei niiden paikalla ole ole aukeata, vaan synkeää metsää, hoitamattomilta kohdin melkein läpipääsemättömiä.

Maa- ja porotaloudesta ei Okkerin jutussa puhuta. Ne ovat sitkaita elinkeinoja. Suhteellisesti ajatellen niiden merkitys on tänä päivänä on suuri.

Suurin ero on lasten määrässä. Reilut viisi vuosikymmentä ovat nuoret ikäluokat lähteneet perustamaan perheitään "etelän maille" meitä muutamaa juurikkaa lukuun ottamatta. Nyt on lapsia ehkä kymmenesosa siitä, mitä silloin oli.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Keväthangilla

Keväällä on aina herätty siihen, että yöllä on ollut pakkanen, niin kova, että hanki kantaa. Silloin on lähdetty liikkeelle, kuka jalan kuka suksella. Kun hanki ei petä, voi mennä sinne minne haluaa. Monena keväänä on kylän ympäristö ollut pakkasaamuna latuja täynnä.

Yöllä oli pakkasta yli kymmenen astetta. Kun heräsin, lueskelin lehtiä pitkään ja annoin ajan kulua. On vapaapäivä ja mielessä oli hangen päälle lähtö.

Panin hihtokappeet päälle ja lähdin sukset olalla kohti Sarivaaraa, latujen lähtöpaikkaa. Entisellä vaaran urheilukentällä kokeilin hangen kantavuutta. Päätin kääntyä kohti vaaran lakea latureiteistä välittämättä. Rinteellä oli mies kävellyt koiransa kanssa. Laella katselin kylän pohjoispuolen vaaroja. Nuoruudessa niiden nimiä lueteltiin, kun täältä vaaran laelta niitä katseltiin.

Vilkaisin vaaran laella olevan tietoliikennemaston latvaan. On yli kahdeksankymmentä metriä korkea. Vaikka se on vaaran laella on se kylän maisemaan nähden hyvin huomaamattomalla paikalla. Ympäristössä televisiot näkyvät ja kännykät kuuluvat.

Laskin kaakkoisrinnettä alas puita väistellen loivimpia kohtia pitkin. Välillä oli ketun yöllisiä jälkiä. Saattaa olla supikoirakin. Kelkkareittiä pitkin käännyin etelään. Joku oli hiihtänyt jo ennen minua.

Aavan laidassa pörähti riekko. Käännyin takaisin kylää kohti entistä Kellontietä, vanhaa talvitietä. Koppelo pörähti lentoon. Käännyin sitten Kaksuopajanaavalle vanhaa heinätietä ja törmäsin näädän jälkiin jängällä. Siitä oli hipsutellut ja jatkoikin samaan suuntaan jonkin matkaa.

Korvessa vanha heinätie oli tukossa lumen kaarelle painamien nuorten koivujen vuoksi. Jouduin kiertelemään. Aaavalla olivat viemäriojat vesillä ja ohut pettävä jääkansi päällä. Kokeilin sauvalla. Hetken hain paikkaa mistä mennä yli ja sitten laskin vinosti ja nousin samalla vauhdilla vastakkaiselle törmälle. Jää vain risahti.

Molemmin puolin ojitettu heinätie oli nyt hylätty koivukuja, jota pitkin oli hyvä hiihdellä. Taas ojan ylitys ja siitä kohti Aatsinginsuuta. Välillä ketun jälkiä.

Joen jäät olivat paikoillaan, mutta rannoilla on hiukan porevettä. Jäiden lähtö tulee aivan kohta, jomman kumman puolen Vappua. Koivikkometsän seasta alkoi häämöttää mökki ja sen vieressä oleva sauna. On kevättalvella käyty.

Alavirrasta kuului yhä kovemmin metsäkoneen ääni. Päätin hiihtää sitä kohti, Muurahaisen suvannon koivikkoista laitaa. Välillä oli ylitettävä metsäojia ja lammasaita ja ryteikössä kierreltävä hankalia paikkoja.

Renttimäkosken rannassa minua tervehti kaksi joutsenta. Astelivat hitaasti sulan vierestä joen keskiosaa kohti, nousivat juosten siivilleen ja lensivät joenvartta alavirtaan. Siitä metsän halki kylätielle.

Kone oli Ylimäisen talon kotipalstalla. Kävin katsomassa, kun se kaatoi oksaisia pellonlaitapetäjiä. "Komeita pinoja", sanoi lenkkeilijä. Jäljelle jää harvennettu, hyvä ja pitkän päälle kauniskin metsä.

Siitä oli vielä pikku matka kotiin. Päätin keittää päiväkahvit ennen ruuan laittoa. Tänään syödään hirvipihvejä.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Työn veroista ja maksuista, sekä kannustavuudesta

Olen ollut vuosikymmeniä huolissani suomalaisen työn kustannuksista. En niinkään käteen jäävästä palkasta, vaan palkkaan liittyvistä veroista ja maksuista. Ihmistä kannustaa se, mitä hän saa työn teosta käteen ja mitä hän saa sosiaali- ja eläketurvana. Kovin pieni on käteen jäävä suhteessa siihen mitä työ kokonaisuudessaan maksaa.

Poikasena viitisenkymmentä vuotta sitten olin isän kanssa pöllin teossa kotitilan metsässä. Perhe sai ennakkomaksun yhtiöltä ja loppumaksu, kun pino oli talvella ajettu hevosella joen rantaan. Vyörytys uiton alkaessa kuului kauppaan. Pino työnnettiin käsipelissä puu kerrallaan törmänvilttoa alas pyörien ja pomppien jokeen uiton vietäväksi.

Edellisen talven pöllipinon vyörytys jokeen, kesäinen pöllinparkkuu peltotöiden ja heinänteon välissä tiesi rahan saantia, kauppavelkojen maksua, selviytymistä ja eteenpäin menoa meillä ja monissa muissa taloissa. Loppukesällä kerättiin hilloja, joilla myös maksettiin kauppalaskuja.

Viisitoistavuotiaana pääsin velipojan kanssa ensimmäisen kerran uittoon Tenniölle. Isä oli toisessa uittoroikassa Savukoskella. Tehtiin pitkää kahdentoista tunnin työpäivää ja kolmistaan saimme hyvinkin perheen talouden hetkeksi kuntoon. Olimme ylpeitä siitä.

Myöhemmin menin uittoon jo kokeneena uittojätkänä monena keväänä monien muiden nuorten kanssa. Jotkut menivät urakalla istuttamaan männyntaimia. Työsuhteet olivat lyhytaikaisia, mutta niistä hyötyivät kaikki, puutavarayhtiöitä ja kyläkauppoja myöten.

Parikymppisenä menin ammatikoulun jälkeen töihin tehtaan rakennustyömaalle Kemiin muutamaksi vuodeksi. Töitä tehtiin tuntipalkalla. Palkka nousi merkittävästi, kun meni kaupunkiin. Urakkaa ja urakkalisää käytettiin tehokkaasti, jos joku työvaihe piti saada nopeammin valmiiksi. Raha pani miehiin liikettä.

Vielä 80-luvun alussa kun olin teknisen koulun jälkeen työmaan rakennusmestarina, oli urakka oiva keino nopeuttaa jonkin työvaiheen toteutumista. Muutamia vuosia myöhemmin ei raha enää kelvannut, vaan miehet sanoivat, että sovitaan aikaurakka, ei rahaurakka. Ei kuulemma pärjännyt, kun verot nousivat.

Metsuri aprikoi 80-luvun loppupuolella, että "jos hän oikein pukkaa puuta nurin, niin verot nousee ja jos vielä enemmän pukkaa, niin päivähoitomaksu nousee. Että ei sitä kannata tehä enempää." Verokiila oli tehnyt tehtävänsä.

Korkeat verot ja muut kustannukset antavat harmaalle taloudelle kilpailuetua ja parantavat halpamaista tuotavien tuotteiden ja palvelusten kilpailuklykyä, meidän työn vahingoksi. Globalisaation ja digitalisaation ansiosta voidaan yhä suurempi osa työstä siirtää halpamaihin. Lisäksi digitalisaatio ja tekniikan kehittyminen itsessäänkin vähentävät ihmisten tehtäväksi jäävän työn tarvetta.

Pitkään jatkunut korkea kustannusrakenne on aikaansaanut työttömyyden ja joutilaisuuden kierteen, jonka vuoksi 90-luvulla ryhdyttiin asteittain kiristämään työttömien etuja. Se vain pahensi ongelmia. Huonoin keksintö on ollut ns. soviteltu päiväraha, joka on jo pari vuosikymmentä estänyt työttömää ottamasta lyhytaikaista työtä vastaan. Perkeleen perkele!

Ei kannata palkata ihmisiä, kun se tulee niin kalliiksi, eikä kannata ottaa lyhytaikaista työtä vastaan, kun siitä seuraa vaikeuksia, kun päivärahaa ei pitkään aikaan tule. Ja kun lopulta tulee, on se pienentynyt niin, ettei työstä jäänytkään mitään käteen. Pahimmillaan on lopputulos ollut huonompi, kuin työttömänä ollessa. On helppo kuvitella, kuinka innokas tämä kaveri on seuravalla kerralla. Ei lähde.

Pätkätöitä varten on kaupungeissa vuokrafirmoja, jotka takaavat työntekijälleen jonkinlaisen toimeentulon. Maaseudulla ei niitä ole.

Työn verotuksen ja maksujen alentamisesta on nyt puhuttu parikymmentä vuotta, mutta tulokset ovat huonot. Verojen alentamisessa on se huono puoli, että sama raha on kerättävä jotakin muuta kautta. Olemmeko valmiit maksamaan energiasta, jätteen vastaanottamisesta tai kiinteistöverosta enemmän, jotta työn verotusta voitaisi laskea?

Arvonlisäveron korottaminen on parempi vaihtoehto. Se tulee maksuun myös tuontihyödykkeille ja parantaa meidän kilpailukykyä. Harmaan talouden verolait takaavat, että se talous ei helposti hyödy arvonlisäveroista. Niitä on nyt vaikeampi kiertää.

On aika miettiä, miten työn verotusta lasketaan, mutta kokonaisveroastetta ei pitkään aikaan voi laskea. Sitä on jopa korotettava niin kauan, kun yhteiskunta saadaan parempaan kuntoon.

Ihmisen on hyvä kokea työn tekemisen riemua, muuten ei elämä ole terveellä pohjalla. Sitä ei ole viisasta veroilla ja maksuilla hengiltä ottaa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuusikymmentä vuotta

Täytän viidestoista tammikuuta kuusikymmentä vuotta. Takana ovat lapsuus, nuoruus, aikuistuminen, ukkoutuminen, vanheneminen ja vielä lopulta viisastuminen.

Olen syntynyt Saijalla Moilasen kamarissa Kilpi-Saimin kätilöimänä. Asuimme Moilasen jälkeen vähän aikaa viereisessä Räisälän talossa, joka on hävitetty myöhemmin.

Muistan kun kannoin Maija Liisan kanssa pientä maitopääläriä Moilasesta mäkeä alas kohti Räisälää toinen toiselta puolelta. Pääläri kaatui, kun se vastasi maasta nousevaan kiven nokkaan, eikä älytty nostaa ylemmäksi. Toinen muistikuva on, kun kiukaan reunalla istui nuori suoraselkäinen mies, ilmeisesti Valtteri Törmänen, eli Hentukka-Valte ja vanhaemäntä Räisäs-Liisa hääräili pirtissä.

Seuraava muistikuva on, kun muutimme Helisteen pieneen, yhden nykyisen huoneen kokoiseen jo ajat sitten purettuun mökkiin vaaran rinteen alla. Vieressä ylärinteellä oli Tiihonen, joka on nyt poltettu ja toisella puolella Mättään mäellä Usvalan autioitunut keskeneräiseksi jäänyt harmaa hirsimökki, jossa nykyään asuvat taloa kunnostaneet Haloset.

Istuin vielä pinnasängyssä ja leikin lankarullalla, muta pian Maija Liisa, ”sev´vietävä”, opetti minut nousemaan siitä. Kun syksyllä satoi ensilumia, sanoin meitä hoitamaan tulleelle tummatukkaiselle herttaiselle, mutta tomeralle kodinhoitajalle: ”Minä haluan hiihtämään”. Olinhan saanut käytetyt lasten sukset lahjoituksena joltakin kyläläiseltä. ”Sehän sulaa, se lumi. Näethän sinä. Eihän siellä voi hiihtää”, kodinhoitaja vastasi.

En antanut periksi ja pian olin pihalla hiihtämässä sammalikossa. Nautin siitä ja kääntyilin edestakaisin, kunnes jäykistyin paikalleen kylmenevä kakka housuissa. ”No siihempä se sitten ärristy”, sanoi nainen ja otti minut reippain ottein hoitoonsa. Pian olin lämpimässä tuvassa ja puhtaissa vaatteissa.

Sitten muutimme Usvalaan jossa minusta tuli poikaviikari, Möykäri-Erkki. Arossa kurnuttivat sammakot ja pihalla oli musta Teri-koira, pellon laidassa vasikka köyden päässä. Pihan laidalla oli kahden lehmän navetta, johon oli pantu kolmas lehmä toisten häntien taakse loorin ja seinän väliin. Isä teki ladon pintalaudoista ja hirsisaunan mäenrinteelle lähelle hetettä, josta vesi kannettiin. Pintalaudan losoista rakennettu käymälä, eli "hyysikkä" seisoi puiden välissä töyräällä navetan vieressä.

Puolenkymmentä talvea möykäröitiin ja laskettiin Usvalan mäkeä kylän poikien kanssa ja hiihdeltiin vaarassa ja Kukkurassa. Kesällä ongittiin joella joskus aamupuolelle yötä ja äiti oli huolissaan. Välillä oltiin hevosisilla lähipoluilla. Kesällä nukuttiin rankisessa heinäladossa. Isä tarinoi ja vuoli kirveenvarsia, vikatteenvarsia ja muita tarvekaluja puusta.

Ensimmäisen kerran olin pöllinparkkuussa Sarilammin palstassa isän ja neljä vuotta vanhemman Kaukon kanssa. Isä oli ostanut uuden sahan, Sthil 08, eli "nollakasitiili". Se oli nöyrä. Kun narusta veti, se alkoi pöristä.

Kauko veteli parkkia jo kuin miehet, mutta minä kannoin mittakeppiä. Jos se ei ollut kohdallaan, kun isä sahasi, karjaisi hän: "Perkele!"

Kun olin kymmenvuotias, muutimme takaisin Moilaseen, äidin kotitaloon. Talvella käytiin koulua kirkonkylässä ja viikonloppuna hiihdeltiin pelloilla ja lähimetsissä. Kesällä ongittiin joella, oltiin heinäpellolla tai pöllinparkkuussa Maltiolla, jossa illat ongittiin kirkasvetisen joen mutkissa ja nivoissa. Minua vanhempi Kauko maalasi maisematauluja vesiväreillä.

Vieraita ahtautuneena Moilasen talon vinttikamariin ukin 70-vuotispäiville. Olen 14-vuotias ja seison takana äärimmäisenä oikealla. Ilmeistä näkee, että maaseutu oli silloin vielä voimissaan.
Puu- ja heinäkuormia ajettiin Virkku-ruunalla ja myöhemmin Sotka-tammalla. Kun oma hevonen oli pantu pois, lainattiin hevosta Tasalasta tai Hiltus-Hannekselta. Myös me pojat ajoimme kuormia keskenämme hevosella, oltiin hetken oikeita hevosmiehiä.

Viisitoistavuotiaana lähdin ensimmäisen kerran uittoon ja monena keväänä sen jälkeen. Olo jokivarressa vuoden valoisampana aikana raskaita tukkeja vääntämässä oli mieliinpainuva ja opettava kokemus. Kuusitoistavuotiaana menin Rovaniemelle Lapin keskusammattikouluun ja sieltä vapaaehtoisena siviilikarkurina armeijaan Sodankylän jääkäripataljoonan pioneerijoukkueeseen.

Armeijan jälkeen menin töihin Kemiin Veitsiluoto Oy:lle, rakentamaan uusia tehtaita. Työhönottaja Rauanterä katseli toimiston ikkunasta tehtaan maisemia, esitteli tulevia investointeja ja sanoi: ”Seitsemäksi vuodeksi on töitä aluksi”, kääntyi minuun ja jatkoi: ”Käyt sitten sen armeijan siinä välissä.” ”Onko se ihan pakko, kun tulin justiin siviiliin”, sanoin. Siellä meni reilu pari vuotta, kunnes päätin hakea tekniseen kouluun.

Kävin koulua ensin Oulussa Albertinkadulla ja sitten Rovaniemellä Rantavitikalla. Koulun jälkeen istuin kotona Saijalla, kun puhelin soi. ”Lassila täällä työvoimatoimistosta. Kunnassa olisi töitä, lähetkö sinne.” Päätin lähteä.

Olin sekalaisissa työsuhteissa nelisen vuotta kunnassa ja yksityisellä alalla. Sitten tulin kuntaan vakinaisesti 1983 talonrakennuksen rakennusmestariksi ja toukokuussa 1996 rakennustarkastajaksi.

Menin naimisiin 1982 Anna-Maijan kanssa ja meille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Nyt ovat lapset muuttaneet maailmalle.

Parinkymmenen iässä minusta tuli intohimoinen metsästäjä ja kalastaja. Vaeltelin yksin tai jonkun kaverin kanssa jokivarsilla ja erämaissa ja toin joskus saalistakin kotiin. Näädän pyyntiin innostuin 80-luvun lopulla, oikeastaan lääkärin määräyksestä. Sen lisäksi opettelin ketun pyyntiä. Vanhempana ne harrastukset ovat jääneet, mutta kesän kalastuskautta odottelen keväisillä hangilla hiihdellen.

”Nelijässä kympissä alakavat oksat vastailla”, sanoi minua kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanhempi mies aikanaan, kun kyselin, milloin mies on parhaimmillaan. Ja oksat ovat vastailleet. En ole enää nuoren miehen vedossa. Siksi kunnosta on hyvä pitää huolta. Tässä kuvassa viime keväänä hiihtoretkellä viimeisillä hangilla.

Viisikymppiset tulivat aika hyvin juhlittua, mutta kuusikymmpistä en aio sen kummemmin juhlia, eikä kuuskymppisen juhliminen muutenkaan ole muotia Saijalla.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Jäniskoira

Martti 76 v muisteli:

"Minä olin nurena jäniskoirana isälle. Tuossa harijussa pyyvettihin. Minä opin sen homman niin hyvin, että pysyin perässä, vaikka jänis juoksi usiamman kierroksen ja jälijet menivät sekasin. Ja se jänis tekee jatkuvasti semmosia hyppyjä sivulle, että harhauttaa.

Kun se jänis lopulta väsy, kuluki se siinä aivan eessä, että näky välillä vilaukselta, ku se oli pysähtyny paikallehen.

Sen koiranhan piti haukkua ja näyttää kuinka kaukana se jänis on koirasta. Sitä kimakampi ääni, mitä lähempänä jänistä, niin että passimies tietää mistä sitä on hyvä seurata. Saatihin kolmekki jänistä päivässä.

Kerran, ku minä tulin jäniksen kanssa passipaikalle, ei siellä ollu ketähän. Se oli isä mennyt välillä kotihin syömähän. Minä kiersin uuven kierroksen ja passimies tuli paikallensa.

Ku se koira näki silloin tällön teeriä puissa, sano isä, että minäpä laitan sulle panoksia pikkupyssyyn ja valo luotia lyijystä.

Niin se kävi sitten muutamalla kerralla, että koira huomas jäniksen läheltä ja ampu sen. Siitä ei isä tykänny, vaan sanoi, että ei sen koiran saa ampua. Samon kävi, ku velipoika tuli kerran ja ampu jäniksen koiran eestä. Sitä ei isä huolinut. Sanoi vain että vie vain jänikses.

Ku minä sitten menin siskon tykö (toiseen kylään), huomasin jäniksen jälijet pellon laijassa, aloin sitä seurata, kiersin rengasta ja haukuin. Ne kyläläiset ajattelivat, että totta se jonku pitää mennä ampumahan ku tuo koira sitä haukkuu. Niin se sai joku jäniksen saalihiksi."