sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Juhlasahaus

Elokuussa, kun kesän lämpö vielä henkäili puiden oksistossa, kantelin raivaussahan Kuutsivaaran rinteelle, samoihin aikoihin kuin edellisenäkin vuotena. Siellä se on odotellut sammalmättäiden päällä aina siinä kohtaa, missä päivän työ on loppunut. Oli marraskuun kahdeskymmenes päivä, kun kannoin sen reppu selässä ja pensiiniastia kädessä vaaran lumista rinnettä alas autolle ja toin kotiin varastoon odottamaan seuraavaa savottaa.

Toisinaan saha soi iloisemmin ja "otti vihasemmin puun kylykeen", toisinaan alakuloisesti ja raskaasti. Ajattelin, että "pensakoneet ne elää ilimojen mukaan" ja säätelin tyhjäkäyntiä sopivimmille kierroksille. 


Kun tuntui siltä, että nyt riittää tälle päivälle, vetäisin sahalla kaadettavan puun pitkään kantoon miehen vyötärön korkeudelta, laskin sanhan maahan ja panin valjaat ja kypärän kannon nokkaan. Siitä saha sitten seuraavalla kerralla löytyi ja helähti käyntiin muutamalla varmalla nykäisyllä. Pärähteli niin kuin olisi iloinen uudesta tapaamisesta.

Kun lopetin päivän työn, jätin kypärän ja valjaat pitkän kannon päähän ja sahan maahan. Siinä se odotteli, että se ukko sieltä muilta kiireiltään ehtii uudelleen työmaalleen. Saha oli helppo löytää, kun kannon päässä oleva punainen kypärä näkyi kauas.

Kesällä onkireissusta iltayöstä pois tullessa sanoin: "Viime syksynä sahasin kaksikymmentä kaksi päivää ja nyt sahaankin nelijäkymmentä nelijä päivää." Ajattelin enemmänkin aikaa, joka minulla on käytettävissä: kolme päivää viikossa töissä ja neljä raivaamassa. 


Pitkään se sitten meni, ennen kuin valmista tuli. Moneen kertaan ajattelin, milloinkahan saan viimeisen läntin sahatuksi. Sattumalta se oli juuri neljäskymmenesneljäs sahauspäivä, kun katselin aamulla, että ei ole enää paljoa. Toinen laita näkyi jo sakeikon läpi.

Pari vuotta sitten menin metsänhoitoyhdistykseen ja sanoin 
metsäneuvojalle: "Meinasin alakaa sahaamaan sitä Kuutsivaaran kylykiä. Ei se niin houkutteleva ole, mutta meinasin tehdä." Tehtiin suunnitelma ja aloin sahata. Olin aikaisemmin kysynyt Metsäkeskuksen asiantuntijoilta, kävisikö tämä rinne suojeluun, mutta ei ollut siihen perusteita.

Rinteellä on kuusikkotuppaleita, lepikkoa ja tiheitä koivikoita. Tavoitteena on tasainen kuusikko. Myös seassa hyvin harvassa olevat männyt säästetään. Järjestys on, että ensin jätetään mänty, jos se on sillä kohtaa ja muut ympäriltä pois. Seuraavaksi tärkein on kuusi. Jos havupuuta ei ole, jätetään siihen koivu. Lepät olen kaatanut maahan. Myös yksittäisiä haapoja jätin pystyyn, kun muuta puuta ei ollut. Kaikki sellaiset puut, joissa oli paha vika, kaadoin maahan.

Raivaamaton ryteikkö, josta saattaa löytyä myös kuusen taimi. Sille tehdään kasvutilaa. Puita on niin tiheässä, että ne eivät suostu kaatumaan muuten kuin käsin puu kerrallaan kaatamalla. Kuvan etuosassa on noin yhdeksäntoista erikokoista puuta. Tiheys lienee reilut kymmenentuhatta puuta hehtaarille. Raivauksen jälkeen siihen jää kaksi - kolme puuta. 

Luonto on jo aloittanut oman harvennustyönsä jo aiemmin. Kilpailu valosta on kovaa. Raivaus nopeuttaa luonnon kiertoa ja rungoista tulee suurempia, vahvempia ja terveempiä. Sama se on porkkanamaasakin, jos et harvenna, et saa porkkanoitakaan.


Myös koivikon seassa oli kuusentaimia, joten kuusikko valtaa pikkuhiljaa rinteen. Näin se olisi tapahtunut ilman harvennustakin, mutta nyt kuusikko kasvaa nopeammin. Raivausjäte painuu maahan parissa kolmessa vuodessa, mutta se lannoittaa metsää ehkä kymmeniä vuosia.

Tästä metsästä tulee oikein hyvä hiilinielu. Se hiilen määrä, joka raivausjätteestä ja niiden juurista vapautuu, on hyvin pieni siihen nähden, kuinka paljon runkopuihin tulevina vuosina sitoutuu hiiltä.

Mutta ompahan yksi puu jäänyt kaatamatta: kuvan keskellä oleva känttyrä koivu.
Talven lähestyessä täytyi panna lämmintä kampetta päälle ilmojen mukaan ja lumen satamisen jälkeen oli repussa oltava vaihtokäsineitä. Märillä kinttailla kastuu sahan kaasuvipu ja vaijeri. Seuraavalla kerralla se on jäässä ja saha ulvoo täysillä. Menee pitkään kämmenillä sulata, ennen kuin saha alkaa taas pelata. Aikansa kun lipsuttelin ja kaadoin välillä muutaman puun ulvovalla sahalla, alkoi saha hiljalleen sulata ja kaasu pelata. Täysillä kierroksilla sahaaminen polttaa pian koneen. Siksi se on sammutettava välillä.

Harvennustiheys puiden pituudesta riippuen oli noin 1500 puuta hehtaarille. Kaadettavaa oli paljon kun toisin paikoin oli yli 10 000 puuta hehtaarilla, mutta siellä täällä oli harvempia aukkokohtia. Monessa kohtaa rinteellä on kaadettuja puita ristikkäin paksuna kaskena. Pensaa paloi noin sata litraa.

Nyt metsä on harvennettu ja puiden kasvu alkaa kiihtyä. Lahoavat raivausjätteet antavat kasvaville puille voimaa hyvinkin kymmenisen vuotta. 

Viimeisen päivän iltapuolella saha tuntui tylsältä, mutta annoin terälle kierroksia ja puuta kaatui. Viimein tuli aika, jolloin sain lähteä kamppeitten kanssa alas rinnettä. Tunsin, että "on juhlavaa, kun saa työ lopulta päätökseen. Leukava homma!"

Ensi vuonna raivaan eri kohdassa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kuvia Satulinnasta

Isä-Uuno teki syyskesällä 1965 Taisto Katajisalon kanssa pienen kämpän Ritavaaran palstaan kummulle pienen hetteinä pulppuavan ojan rannalle korpikuusikon suojaan. Kämpän oli tarkoitus palvella tulevina talvina tukikohtana pöllinajossa. Myöhemmin syksyllä rakensi Uuno hevoselle tallin kämpän taakse kämpän takaseinää vasten. Eräänä syyskesän iltana Uuno nimesi kämpän satulinnaksi.

Samanlaisia tukkikämppiä tehtiin kylän talojen metsiin kymmenkunta kappaletta. Monet niistä olivat useamman tilan yhteisiä hiukan suurempia kämppiä. Valtaosa näistä rakennuksista on tuhoutunut korjauskelvottomiksi.

Sisällä oven vasemmalla puolella oli pieni kamina, jonka keittolevyllä saattoi valmistaa ruokaa. Oikealla sivulla oli lavitsa yhdelle miehelle ja takaseinällä toinen lavitsa. Sisälle mahtui mukavasti kaksi miestä, mutta kämpällä lienee nukuttu myös kolmistaan.

Yöllä nukkuessa roikkuivat housut, takki, sukat ja kengät katon nauloissa, joita oli lyöty vieriviereen hirsien kylkiin. Sukkamehu haisi iltapuolella, mutta siihen tottui ja uni oli päivän raskaan työn jälkeen raukeaa ja virkistävää. Tuli lepatti kaminassa ja kiehisten tervaksen tuoksu levisi kämppään. 

Aamulla Uuno nousi aikaisin, vuoli kiehisiä, raapaisi tulet ja pani pannun hellan kuumalle keittolevylle. Oli mukava nouseskella ylös, vedellä kuivat kamppeet päälle ja kengät jalkaan, kun juuri höystetty pannu oli uunin pankolla ja Isä-Uuno hiljalleen tupakoi ja raataili.

Lavitsan alla oli vanhoista kumikengistä varsia lyhentämällä tehtyjä "seutukenkiä", jotka saattoi vetää loppasiltaan jalkaan, jos oli yöllä tarve käydä ulkona. Käymälää ei ollut. Käytiin kyykyllä kuusikossa.

Makuuvaatteet nostettiin katon sukankuivatusnauloihin, kun oltiin pedemmäksi aikaa lähdössä kotikonnuille. "Ei hiiret hakkaa", sanottiin.

Satulinnaan oli matkaa hevostalvitietä pitkin kotipihalta reilut kymmenen kilometriä, eli reilun parin tunnin matka, kun oli ennestään poljettu tie. Kun talven tultua mentiin ensimmäisen kerran Satulinnaan pöllinajoon, käveli Uuno aavalla edessä varmistamassa, että ei ole sulaa, johon hevonen voisi pudota.

Joskus saattoi Uuno lähteä kevättä odotellessa pariksi yöksi kämpälle nauttimaan erämaan henkäyksistä. Silloin hän keitti yöllä yöpuoliskahvit ja kuunteli pihalla nauraako riekko jängällä. Joskus nauroi ja siitäkös Uuno sai jutun juurta aikaan.


Satulinna palveli alkuvuodet tukkikämppänä ja sen jälkeen vuosikymmenen  metsämiesten tukikohtana. Nyt se on  ollut kolmisen kymmentä vuotta käyttökelvoton. Joku rautapyytäjä on pitänyt kämppää tukikohtanaan. Minäkin olen sitä harrastanut, mutta en muista jättäneeni rautoja Satulinnaan. Seinää vasten ovat rautainen hevosen luokka ja pokasaha. Oven yläpuolella näkyy tasaiseksi veistetty kohta, johon Uuno kirjoitti keppikirjaimilla "SATULINNA".

Kun kämpän katto on pettänyt, on kämppä alkanut lahota hyvin nopeasti. Talli oli kämpän takana. Siitä näkyvät enää pohjapuiden jäänteet. Seinähirret on purettu ja ajettu polttopuuksi kotikonnuille viimeisinä vuosina.

Juurakkoreki, joka koottiin nopeasti puista, joihin jätettiin juurakko kiinni. Juurakosta veistettiin rekeen keula. Tätä rekeä lienee tarvittu tallin teossa, kun hirret on ajettu sulan maan aikaan. Talli oli jo alkujaan heikompaa tekoa kuin kämppä. Tulee mieleen, miten hevonen saatiin upottavien aapojen taakse kesäaikaan. Muistikuvissa on, että jostakin kautta kumpuja pitkin löytyi reitti, josta hevonen saatiin paikalle. Reki tehdä rotaistiin kämpällä.

Tarvekalu, joka oli jätetty kämpän taakse kuusen tyvelle. Miekä lienee ollut, en tiedä. Mihin rekirauta viittaa, en tiedä.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Viimeinen onkireissu

Eilen iltapäivällä kävimme "ongella", eli vilkkua nakkaamassa, viimeisen kerran tänä kesänä. Oli kahdeskymmenenskuudes kerta. 

Toukokun lopulla alotimma tulvahauven pyynnillä Aatsingilla ja Kuolajoella. Juhannukselta otimma rapalat pois siiman päästä, panimma vilikut tilalle ja alomma harrin ja tammakon pyytöön.

Kaloja on saatu kohtalaisesti, eli paistinpannullisen mieheen kerrallaan ja joskus jopa enemmän. Silloin tällöin käy niin, että ei saada mitään. Niin kävi eilenkin yhtä miestä lukuun ottamatta. Tämä nuori urheilijamies sai neljä aika vötkyä.

Me kuulutaan siihen pyydä ja paista porukkaan, joita Lapin asukkaat vanhastaan ovat. Ei oikein ymmärretä, miksi kaloja pitäisi kiusata turhan takia. Onkii häntä sen minkä syödäkseen tartee ja lähtee sitten kotia.

Muutama vuosi sitten sovimme, että mennään aina uuteen, ennestään käymättömään paikkaan Yli-Kemin kalastusalueella ja niin on sen jälkeen tehty. Värriön haaroista käytiin Kouterijoki, Kosterijoki ja Venehaara, kaikki latvoilta suuhun saakka, missä vilkkua voi heittää. Osia Liesijoesta ja Siurusta on käyty ja myös Värriön päähaaraa on ongittu pitkät pätkät, mutta monta pätkää on vielä onkimatta. Maltiojoki kaikkine haaroineen on ongittu jo aikaisemmin hyvin tarkaan.

Viime ja tänä kesänä olemme onkineet Kuoskun Pyhäjokea. Se on todella hieno joki, niin kuin kaikki muutkin jokilatvat näillä main. Erikoisin asia Pyhäjoella on nieriä, joka ei ole sama kala, kuin on Värriön haaroissa Amerikasta tuotu puronieriä. Pyhäjoen nieriä on siihen verrattuna väritön harmaa kala. Alkuperä on RKTL:n levinneisyyskartan mukaan tuntematon.

Olemme muutamia kertoja käyneet myös Norjan pienillä jokivesillä lohen pyynnissä. Siellä on opittu tuntemaan paikat, missä lohia uiskentelee, lohipoukamot. Olemme onnistuneet löytämään silloin tällöin myös meidän jokilatvoista näitä lohipoukamia. Hyvinkin voin sanoa, että jokainen uusi jokipätkä on tuonut tietoon uusia selviä lohipoukamia. Niissä vain ei ole lohta.

Vanhoista tarinoista tiedetään, että lohet ovat ennen sotia olleet juuri niissä poukamissa, joiden rantoja me nyt kävellään, niin Maltiolla, Nilihaarassa, Värriöllä, Kouterijoella, Kosterijoella kuin Pyhäjoellakin. Ei muuta kuin porteitten tekoon ja äkkiä, jos minulta kysytään.

Varmaa on se, että uusista kalapaikoista saa aina hienoja kokemuksia. Kahden kolmen tunnin rymyäminen pensikoissa ja ryssänpäämätiköissä antaa kuntoa ja voimaa uusiin koitoksiin. 

Urakka on iso. Vielä on kovin monta paikkaa käymättä.

torstai 18. elokuuta 2016

Saijan karhut

Tiistaiaamuyöstä 16.8 tappoi karhu lampaan Myllyojan varteen Vaaranlenkin lähelle noin viisikymmentä metriä tiestä ja lähimmistä taloista.

Kolmen jälkeen alkoivat koirat rähistä viereisen talon sisällä. Antero Seppälä ja Kaarina Kilpimaa heräsivät ja laittoivat valot päälle. Aamulla löytyi Myllyojan takaa raadeltu ja osaksi syöty lammas. Muut lampaat vietiin pois ja Antero kiersi jäljelle opetettujen koirien kanssa paikan kauempaa Sarilammen puolelta. Koirat ilmaisivat jäljen ja se tuli raadolle. Karhu oli tullut jostain Sarilammen luoteispään kautta, ehkä Koppelojängän puolelta ja Sarivaaran tai Kukkuran kautta.

Paikallisena petoyhdyshenkilönä kävin Illalla tutkimassa paikkaa, valokuvasin raadon ja kiertelin ympäristössä jälkiä etsien. Varmaa jälkeä en löytänyt. Puhuin Anteron kanssa, että on kuin olisi kesken joutunut lähtemään. Ehkä valojen syttyminen ja koirien rähinä ajoi liikkeelle. Niskasta ja kyljestä oli syönyt ja toisesta etujalasta.

Lähetin valokuvat riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja Kari Hänniselle. Hän sanoi:
- Ei voi olla varma, mutta karhun tekosilta vaikuttaa ja kysyi lisäksi:
- Onko kyläläisille tiedotettu?
- On, mutta voin tiedottaa lisää, vastasin.
- Niin, eihän se ihmisille ole vaarallinen, mutta kuitenkin, hän vielä sanoi.

Vaaralan Tatu laittoi raadolle riistakameran siltä varalta, että karhu hakee yöllä lampaan.
- Jos se käy, niin ensi yönä se käy hakemassa, sanoin, mutta ei käynyt ja seuraavana päivänä raato vietiin pois.


Keskiviikkona 17.8 selvisi, että ainakin neljä lammasta lisää on mennyt. Kuitusen talon pihapiirissä olevasta lammashaassa tappoi karhu lampaan ja haavoitti toista niin, että se oli lopetettava. Lännen suunnasta löytyi sammalikkoon painunut jälkijono, 
eli Sarilammen päästä, niin kuin edellisenäkin yönä. Noin sadan merin matkalla oli useampi yhtenäinen jälkijono. Mittaus oli tietysti sammalikossa vaikeaa, mutta etutassun leveys oli 16,5 cm.

Alimaisen lammashaassa, harjun ja Lemmenkujan välissä aidan itäpäässä tappoi karhu lampaan. Läheisen kummun rinteeltä löytyi makuusija, iso marjapaska ja useita jälkijonoja eri suunnista. Etutassun anturan leveys oli 14 cm.

Hihnamaasta noin kolme kilometriä kylästä pohjoiseen mitattiin kohtalaisen tuore 14 cm jälki mullikosta.  Tallensin havaintotiedot riistantutkimuslaitoksen TASSU- suurpetohavaintojärjestelmään. Yksi tappopaikka ja toinen vielä epäselvä tapaus jäi tutkimatta, kun tuli hämärä.


Alimaisen lampaat siirrettiin aivan talon viereen ja aidan viereen pysäköidyn traktorin radio jätettiin auki, niin että ääni kuuluu lammashaassa, vähän niin kuin pelokkeena karhuille.

Riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtaja seurasi tilanteen kehittymistä. Hän oli käynyt läpi tuoreet havaintotiedot ja olimme yhteydessä torstaiaamuna. Hän esitti:

- Teijän kannattaa nyt suunnitella ennen lauantaita, miten kannattas tehä. Siinä on nyt mahollisuuksia onnistuakkin. Kun hyvin suunitteletta, niin tulostakin voi syntyä. 
- Eikö teijän kannattis sitä vähän yhessä suunnitella?

Keskustelin asiasta muiden metsämiesten kanssa ja päätimme koota ryhmän ja aloittaa mietinnän. Lauantai-aamuna pitäisi olla selvää, mitä ja miten tehdään.

Jo aiemmin oli tiedossa, että Tenniön takana Harjuojalla on lampaita kadoksissa. Torstaina alkoi tulla lisää tietoa. Löydettiin kolme karhun tappamaa lammasta ja kaksi on kadoksissa. Jos ne olisivat hengissä, olisivat ne lauman mukana. Eli nekin ovat hyvin todennäköisesti raatoja, mutta niitä ei ole vielä löydetty.


Maaseutuviranomainen on omalta osaltaan tarkastanut jäljet sitä mukaa, kun on uusia raatoja löytynyt.

Lammashaasta koilliseen Haapasuannonmaata ja Leviänkonelon aapaa kohti meni karhun polku, jota pitkin se on kulkenut useamman kerran. Etutassun leveys oli 14 cm. Se on jäljeltään samankokoinen, kuin Alimaisen aitauksessa käynyt karhu. Sattaa olla sama tai eri karhu.

Karhun päivämakuupaikka lienee jossakin kummussa Maltion niemessä. Ehkä tiistain vastaisena yönä se tappoi lampaat ja osan on syönyt. 


Kylän asutuksen sisältä on tänä kesänä kirjattu neljä karhuhavaintoa ja lähialueelta lisää. On isojälkinen ja vähän pienempijälkinen karhu ja ehkä useampi samankokoinen. Uutta on se, että karhut kuljeskelevat yöllä keskellä kylää puistikoiden ja maaston suojassa. 

Saijan lammastappio karhujen tappamana on tällä hetkellä ainakin kymmenen kappaletta. Mikä on hirvitappio ja onko muuta eloa mennyt?

Karhut ovat tulleet jostakin ja ovat matkalla johonkin talvipesän paikalle. Näin syksyllä se on ahmatti. Se syö marjoja ja muuta metsän ruokaa ja tappaa välillä myös eläimen ja syö sen. Jotkut niistä oppivat käymään lammaslaumoissa, aivan kylän keskelläkin. 

Kylläisenä se lepäilee jossakin kummussa. Mihin se sen jälkeen menee, vai meneekö mihinkään, ei voi tietää. Johonkin suuntaan se kuitenkin lähtee. Pidetään peukkua, että joku lammaskarhuista tulisi myös karhumiesten, tai naistensaaliiksi.

torstai 4. elokuuta 2016

Satulinna, pöllin parkkuuta ja heinän niittoa

Olin toisella kymmenellä, jo iso mies, haukkumanimeltä Möykäri-Erkki. Kuljettiin 60-luvulla kesäisin isän ja velipoikien kanssa Maltiojoella pöllin parkkuussa. 

Matkaa tehtiin veneellä Kuolajokea alas ja Tenniötä ylös ja sieltä mutkaista ja kapeaa Maltiojokea ylös. Vajaa kolme tuntia istuttiin pienen ja silloin tällöin juonikon moottorin pärinässä ja veneen kohinassa ohi lipuvian syvälle mieleen painuvia maisemia katsellen. Matalat kosket pukattiin sauvoimella. Isä sammutti moottorin, nosti ylös ja sanoi keulassa istuvalle:
- Otappa se sauvon kätehen ja astu tällä lailla telijolle ja näytti, miten seisotaan veneessä kun aletaan sauvomaan.
- Otahan miehen lailla se sauvon kätehen ja työntelet näin, hän sanoi ja näytti mallia, jos ei keulamiehen asento ja ehkä asennekin ollut oikea.
- Keulamies se ohojaa. Pistä siitä klivien välistä, hän sanoi ja vene liukui keulamiehen työnnellessä ja virran kohistessa kuivapäisten kivien ahtaaseen väliin kosken kuohuun. Vene tammesi vuolaassa virrassa vettä ja se nousi virtaamaan veneen laitojen ja kivien väliin. Virran nousu kivien välissä auttoi ja niin oli vene muutaman työnnön jälkeen kosken päällä. Myötävirtaan matka joutui nopeammin. Joskus pysähdyttiin matkalla ja keitettiin kahvit nuotiolla.

Mukana oli aluksi neljä vuotta minua vanhempi velipoika, joka luki ahnaasti kirjoja, oli urheilija, heitti keihästä, työnsi kuulaa, hyppäsi pituutta ja juoksi eri pituisija matkoja nuorten Lapin piirin mestaruuskilpailuissa ja toi kotiin tullessaan mitaleita. Kun nuoremmat pojat kasvoivat tulivat hekin kesällä parkkuuseen. Vanhin lähti muille maille ensimmäisenä. Sellutehtaisiin tulivat kuorimot ja pöllin parkkaus loppui. Sen jälkeen pöllit tehtiin mustana, parkkipäälisinä ristikolle.

Isä oli hoikkarakenteinen pitkä sodan käynyt mies, osasto Saun veteraani, joka oli kätevä käsistään, kekseliäs ja ennen kaikkea tarinan kertoja. Tietysti hänelle naureskeltiin ja virnuiltiin takanapäin, että "eihän se jouva töihin ku niitä satuja vain kertoo", mutta siitä ei isä eikä me tehty minkäänlaista numeroa. Päivät olivat täynnä tarinoita. Illan hämärtyessä nuotiolla ne saattoivat olla aivan ennen kuulemattomia ja todella hyviä, niin kuin näytelmiä.

Päivät parkattiin kahden metrin mittaisia pöllejä ristikoille. Isä suunnitteli tarkasti, että ajoreitti on talvella hyvä ja suora. Hän kaatoi puut kohti ristikon keskikohtaa, jotta kantomatka olisi lyhyt. Pantiin pohjapuut lahoista maapuista, jotta pöllit eivät jäädy maahan kiinni. Ristikoista tehtiin niin isoja ja korkeita, että "siitä on hyvä niitä ottaa". Päällä oli pihkainen parkkuupaita, joka illalla nostettiin puun oksaan ja vaihdettiin nuhjuisiin, mutta pihkattomiin vaatteisiin.

Parkkuupukit tehtiin ensimmäisenä päivänä. Tehtiin paksumpi runkopuu ja kaksi jalkaa toiseen päähän. Isä veisti pukin runkoon tasaiset kohdat etujaloille vinottain ja jalat kiinnitettiin repun taskuun varatuilla isoilla nauloilla niin, että pukin päähän syntyi pölliä varten haarukka. Pukin toinen pää oli maassa ja alapäähän tehtiin kolo, johon pölli nostettiin.Toinen pää oli haarukan päällä.

Kun puut oli kaadettu, ne katkottiin mittakepin avulla. Kepin toiseen päähän laitettiin kapula, joka painettiin puun päätä vasten ja toinen pää osoitti katkaisukohdan. Isä katkoi pöllit moottorisahalla ja työ käytti nopeammin, kun joku nuoremmista pojista oli mittakeppimiehenä. Välillä keppi tarkistettiin, ettei sahan terä vain ole syönyt sitä lyhyeksi. Mitan oli oltava tarkka.

Pöllit karsittiin kirveellä niin, etteivät oksat haittaisi parkkuuta. Yksi toisensa jälkeen pöllit nostettiin pukille ja alettiin parkata koloraudalla. Oli monen laista tyyliä ja niitä kokeiltiin, mutta aina oli parkki saatava pois. Kun kolorauta tökkäsi oksan tynkään kävi se parkkuumiehen ranteisiin. 

Koloraudan paikka oli pukin päässä. Kun sitä ei tarvittu, lyötiin se kiinni siihen. Se kulki mukana, kun pukkia siirrettiin uuteen paikkaan. Isä kaatoi, katkoi, karsi oksat ja kantoi pöllit sekä teki ristikon pohjapuut ja latoi isoimmat parkkuun jälkeen ristikolle. Parkkaus oli poikien hommaa, mutta isä auttoi välillä.

Päivä päivältä metsään syntyi yhä enemmän valkeita ristikoita hevostien varteen juonnoille. Tukit jätettiin pystyyn ja ne kaadettiin talvella ajon aikana.

Iltapuhteella niitettiin parhaita heinikoita joen varrelta. Oli hevosen heinät valmiina kun isä ajeleskeli pieneltä tukkikämpältä jaloin hangen selässä pöllit ja tukit rantaan pinoihin uittoa odottamaan.

Kämpän nimeksi tuli Satulinna. Eräänä iltana isä otti terävän kirveen ja veisti oven yläpuolen hirren tasaiseksi ja kirjoitti siihen pölkkykirjaimilla SATULINNA. Ilkeämieliset ihmiset nimittivät isää satusedäksi ja kämppää satulinnaksi. Isä tietysti otti sen kämpän nimeksi ja katseli teostaan kujeillen pihanuotiolta nortti huulipielessä savuten.

Heinää niitettiin jokivarressa hyvin kallituilla ja teräväksi liipatuilla vikatteilla. Maasto ei ollut tasaista. Oli pensaita ja esteitä, joita oli varottava. 

Vikatteeseen laitettiin siipi, jonka avulla heinä meni kareelle. Tuli puhdasta jälkeä. Toiselta puolelta niitettiin vastakkaiseen suuntaan ja kare kasvoi. Sitä vähän aikaa auringossa kuivattiin ja haravalla peuhottiin ja kuljetettiin sitten vitsaksella kantaen ladon orsille. Kuivat heinät pudotettiin lattialle. 

Kauempaa kuljetettiin heinät veneellä korkeana kasana, joka lastattiin niinkuin talvella hevosen rekkakuorma. Vain keulamies ja perämies mahtuivat veneeseen sauvoimineen. Vene kiinnitettiin narulla molemmista päistä tiukasti törmää vasten. Siinä se oli helppo lastata ja purkaa.

Ensimmäisenä iltana, tulopäivänä, kun asento (=asumapaikka tulipaikkoineen ja muine järjestelyineen) oli tehty joen törmälle ja rankinen alusheinineen, makuualustoineen ja peitteineen viritetty heinälatoon, lähdettiin verkon laskuun. 

Isä teki verkkokosteita. Hän junttasi ja hakkasi kirveen lappeella kaksi kolme teräväksi veistettyä koivunrassia joen pohjahiekkaan hiekkapankin päälle. Niiden taka hän heitteli törmän viltosta katkottuja ja veneeseen nostettuja koivun latvuksia ja lehdeksiä, jotka virta painoi tiukasti pystypuita vasten.

Alapuolella olevaan syvempään poukamoon syntyi koste, johon saattoi laittaa kymmenen tai viisitoistametrisen verkon. Verkkoon meni harreja ja joskus siikoja. Enimmäkseen saatiin kuitenkin haukia. Pyytämässä oli puolikymmentä verkkoa.

Asuttiin joen rannassa eikä Satulinnassa, kun siitä oli lyhyt matka verkoille ja heinän niittoon iltapuhteella. Rankisen alle niitettiin paksu kerros heinää. Ne kuivuivat siinä muutamassa päivässä. Rankinen oli aluksi tyhjässä ladossa ja lopuksi heinien sisällä. 

Kun illalla ryömittiin rankiseen heinien sisään, oli siellä aluksi kylmä, mutta hetken päästä mukavan lämmin, tuoreen heinän tuoksuinen ja uni alkoi painaa silmiä. Aamulla oli vaikea nousta kun isä herätteli.
- Miten teillä riittää sitä unta ku minä olen ollu täälä ulukona jo kauvon aikaa. Eikö teillä jo lopu se uni. Hän puheli ja kello alkoi olla kuuden maissa. Hiukan vilusta täristen ja silmiä sirristellen juotiin aamukahvi, joka kaadettiin mukiin mustasta pannusta nuotion viereltä. Isä tupakoi ja raataili. Käytiin aamukusella ja lähdettiin verkoille.

Kun tultiin verkoilta, paistettiin kalaa, syötiin sitä voileivän kanssa ja lähdettiin kävelemään mutkaista polkua pitkin vehkeitä ja bensiiniastiaa kantaen palstaa kohti pöllin tekoon. Evääksi otettiin suolakalaa ja leipää. Illalla, kun tultiin reissusta, käytiin ensin verkoilla ja sitten keitettiin kalapotut. Joinakin iltoina päätettiin, että keitetääpä tänään pottukalat vaihteeksi ja niin tehtiin.

Kun potut ja kalat kypsyivät, kaadettiin keittokattila nurin tuoreen tuohen päälle ja keräännyttiin siihen ympärille syömään. Itse kukin otti puukon nokalla vuoroin potun tai kalapalan tuohen päältä sormiinsa ja syljeskeli ruodot maahan. Kuumia paloja pyöriteltiin ensin hyppysissä. Joskus kun ruoka maistui oikein hyvältä ja olo sekä tunnelma oli muutenkin kohdallaan saneli isä:
- Jos ne herrat tietäs tämän, niin olishan ne katehellisia. Ja varmaan olivatkin, niin meistä tuntui. Ei epäilystäkään.

Kun kaikki yhteiset hommat oli tehty, me pojat lähdettiin ongelle ja isä jäi kapsailemaan ladolle, hoitamaan asentoa, vuolemaan kirvesvarsia, vikatteen varsia ja parantelemaan muita vehkeitä. Perholitkalla, jota virvelillä heitettiin, saatiin harreja ja joskus hyvin harvoin siian. Olimme sitä mieltä, että taidamme saada enemmän kuin isä verkolla, mutta isän mielestä onginta oli hommaa, jota sai tehdä jos oli joutoaikaa. Kalat kannettiin pajuvitsalla ja perkattiin veneen perässä. Suolausämpäri roikkui narussa veneeseen kiinnitettynä puolittain vedessä.

Kerran kun tultiin kotiin aurinkoisena iltapäivänä, oli oltu loppuviikon päivät pottujen ja kalan varassa. Istuin tyhjä reppu selässä pirtin pöytään nojaten ja pakettileipää pureskellen. Ajattelin ja tuntsin miten ihmeellisen hyvää leipä on.

Keväällä jäiden lähdettyä ja tulvan hiukan laskeuduttua oli vyörytyksen vuoro. Lähdettiin veneellä lanssille. Ajettiin tulvajoessa tuntikausia. Joella liikkuvilta uittomiehiltä kyseltiin, milloin saisi puut laskea veteen. Monesti jouduttiin odottamaan ja verkkoilemaan muutama päivä. Kun lupa tuli, alettiin vyöryttää puita alas törmänvilttoa. Jos viltossa oli joku risu tai juurentynkä, johon puut tökkäsivät, hakattiin se pois, että puut pyörivät taas mukavasti.

Viimeisinä vuosina vuosikymmenen lopussa, kun yhtiöt eivät enää Matiolla uittaneet järjestettiin uitto tilallisten kesken. Puut pantiin jokeen ja lähdettiin valumaan viimeisten puiden eli häntien matkassa kohti jokisuuta, Tenniölle, jossa uittoyhdistys vastasi puiden uitosta kohti Kemin tehtaita. Tenniöllä uittoa jatkettiin vielä kymmenisen vuotta. Siihen loppui tämä melkein vuosisadan kestänyt uittojen urakka. Puut siirtyivät kumipyörien päälle ja saavuttivat tehtaiden portit nopeasti tuoreina ja hyvälaatuisina.

Vyörytys oli raskasta, mutta se ei kestänyt kauan. Tehtiin pitkää päivää ja kun viimeinen puu läiskähti veteen, juotiin kahvit, puraistiin vähän ja lähdettiin lipumaan kohti kotia. Oli uusi kesä alkamassa kaikkine poikosten rientoineen, parkkuineen, heinäntekoineen, onkireissuineen ja hillareissuineen. Oli koulutyöstä loma. Mikäpä sen parempaa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Vihreä Kaupunki -mitali


Vihervuoden 2016 pääteema on Kestävä suomalainen maisema, minun maisemani – maalla ja kaupungissa.

Neljätoista Vihervuoden mitalia jaettiin Hämeenlinnassa 2.6.2016 viheralan hyväksi tehdystä ansiokkaasta työstä ympäri Suomea aina pohjoista Lappia myöten. Mitalin myöntämisestä päätti mitalitoimikunta, jonka puheenjohtaja on presidentti Tarja Halonen.

Olin mitalinsaajien joukossa, mutta en kylläkään paikalla. Perusteena on ollut se, että olen edistänyt kotikyläni Saijan maisemien vaalimista ja hoitoa vastuullisesti ja muita asukkaita innostavalla tavalla. Olen ollut aloitteellisesti laatimassa maisemanhoitosuunnitelmaa Saijalle, jonne suunnitelman mukaisesti perustettiin Lapin ensimmäinen luonnonsuojelulain mukainen maisemanhoitoalue.


Mitali luovutettiin minulle sallapäivillä 19.7.2016. Tässä minun lyhyen puheen teksti:

Saijan maisemat olivat puheenaihe jo minun lapsuudessa. Tiedettiin, että niitä oli valokuvattu jo ennen sotia.

Entisaikaan osattiin asettua asumaan parhaimmille paikoille ja maisemille. Saijalla se oli Kuolajoen ja Tenniön liittymäkohdassa Kolsanharjun ja Sarivaaran välinen laakso. Maisemia ovat muokanneet asutus, karjanhoito ja viljelys sekä metsänhoito. Aika ja ihmisten elinkeinot ovat muuttuneet. Puut kasvavat ja alun perin avonainen kylämaisema on sulkeutumassa. On tullut tarve hoitaa maisemia ja tähän on Saijalla herätty.

Lapin maisemaselvityksessä vuonna 1992 Saija noteerattiin maakunnalliseksi maisema-alueeksi. Alueen rajaus määriteltiin yleiskaavassa 2001 ja kyläläiset saivat osallistua suunnitteluun. Heihin luottaen ratkaistiin, että metsien hoitoon ei tarvita kunnalta maisematyölupaa.

Maisemansuojelualue perustettiin 2007. Esitimme jälleen, että kaikilla halukkailla on oltava mahdollisuus osallistua suunnitteluun ja näin tehtiin.

Tehtiin suunnitelman mukainen maisemanhoitokierros ja pantiin kyläläisille tärkeät maisemat kuntoon. Haaveissa on nyt uusi hoitokierros, jolle pontta antaa se, että Saijan maisemat ovat nyt todettu täyttävän valtakunnalliset kriteerit.

Kylän voimavaroja ovat vireät maa-, metsä- ja porotalous. Kun traktori ajaa pellolla, on se samalla myös maiseman hoitoa ja kun metsiä hoidetaan, on sekin, myös tutkimuksin todettua maisemien hoitoa. On löydetty yhteinen sävel maisemanhoidon ja elinkeinojen kesken. Ehkä juuri tässä onkin onnistuttu valtakunnallisessa mitassa mitalin arvoisesti.

Kiitän sekä kyläläisten, että omasta puolestani tästä arvostuksesta ja lupaan, että jatkamme samaan malliin. Vaikka minua kyllä syytetään ja toppuutellaan, että ”Erkki, sinä kuule lupailet välillä vähän liikoja”.


Mitalikahvit juotiin asiasta kiinnostuneiden kyläläisten kanssa Saijalla Leanterin kotimuseossa 24.7.2016.


http://www.vihervuosi.fi/content/fi/36/22659/Vihervuoden%20mitali%20nelj%E4lletoista%20viheralan%20hyv%E4ksi%20tehneelle.html

torstai 14. huhtikuuta 2016

Senioritalo

Sovin Helsinginreissulla erään kaverin kanssa, että käyn heidän luonaan illalla. Tutkin internetistä, millä paikalle pääsee parhaiten. 
Kaveri sanoi: - Lähdet vaan itään päin meneviin vaunuihin.
- Kyllä, mutta missä se itä täällä hämärässä ja pilvisessä kivikylässä on, ajattelin. Paras näytti karttojen perusteella olevan olevan metro ja sain asemalle vielä opastuksen, omasta porukasta.
- Vien sinut oikealle laiturille, että et lähde väärään suuntaan, hän sanoi ja niin istuin metrojunassa ja pääteaseman laiturilla sain vielä soittamalla tarkennusta kävelymatkalle.
Kaveri esitteli taloa. Alakerroksessa oli vaatteitten pesu- ja käsittelytilat, kirjasto ja yhteinen ruokailutila.
- Tämä on sellainen senioritalo, yhteisötalo, hän kertoi. 
Autosuoja oli kellarin tasalla.Asunnon oven vieressä oli huoneiston varastotilojen ovi. Vanhemmissa kerrostaloissa varastot ovat kaukana kellarissa tai ullakolla.
- Tässä alempana on vierashuone, jota voi vuokrata vieraalle enintään kolmeksi päiväksi. Tässä asuu kahdeksankymmentä henkeä. Ikäraja on kai yli viisikymmentä vuotta, kaveri kertoili.
Talon katolle oli tehty takkahuone näköalaikkuneoineen sekä kuntohuone ym. sekä leveät kattoterassit.
- Täältä voi nähdä kauas Helsinkiin, kaveri kertoi. Kävimme vielä katsomassa talon sähköisen ilmoitustaulun. Talossa oli tapahtumaa tapahtuman perään.
- Senioritalo, ajattelin kun istuin metrossa matkalla hotelliin.
- Mitenkähän me hyödynnämme tätä ideaa siellä Sallassa, ajattelin. - Sinne keskelle ei mitään ei kivistä kerrostaloa kannata rakentaa. Ehkä yhteisöllisyys saadaan muutenkin syntymään. Myös matkailussa voi olla yhteisöllisiä aineksia tai piirteitä.