tiistai 6. tammikuuta 2015

Kuusikymmentä vuotta

Täytän viidestoista tammikuuta kuusikymmentä vuotta. Takana ovat lapsuus, nuoruus, aikuistuminen, ukkoutuminen, vanheneminen ja vielä lopulta viisastuminen.

Olen syntynyt Saijalla Moilasen kamarissa Kilpi-Saimin kätilöimänä. Asuimme Moilasen jälkeen vähän aikaa viereisessä Räisälän talossa, joka on hävitetty myöhemmin.

Muistan kun kannoin Maija Liisan kanssa pientä maitopääläriä Moilasesta mäkeä alas kohti Räisälää toinen toiselta puolelta. Pääläri kaatui, kun se vastasi maasta nousevaan kiven nokkaan, eikä älytty nostaa ylemmäksi. Toinen muistikuva on, kun kiukaan reunalla istui nuori suoraselkäinen mies, ilmeisesti Valtteri Törmänen, eli Hentukka-Valte ja vanhaemäntä Räisäs-Liisa hääräili pirtissä.

Seuraava muistikuva on, kun muutimme Helisteen pieneen, yhden nykyisen huoneen kokoiseen jo ajat sitten purettuun mökkiin vaaran rinteen alla. Vieressä ylärinteellä oli Tiihonen, joka on nyt poltettu ja toisella puolella Mättään mäellä Usvalan autioitunut keskeneräiseksi jäänyt harmaa hirsimökki, jossa nykyään asuvat taloa kunnostaneet Haloset.

Istuin vielä pinnasängyssä ja leikin lankarullalla, muta pian Maija Liisa, ”sev´vietävä”, opetti minut nousemaan siitä. Kun syksyllä satoi ensilumia, sanoin meitä hoitamaan tulleelle tummatukkaiselle herttaiselle, mutta tomeralle kodinhoitajalle: ”Minä haluan hiihtämään”. Olinhan saanut käytetyt lasten sukset lahjoituksena joltakin kyläläiseltä. ”Sehän sulaa, se lumi. Näethän sinä. Eihän siellä voi hiihtää”, kodinhoitaja vastasi.

En antanut periksi ja pian olin pihalla hiihtämässä sammalikossa. Nautin siitä ja kääntyilin edestakaisin, kunnes jäykistyin paikalleen kylmenevä kakka housuissa. ”No siihempä se sitten ärristy”, sanoi nainen ja otti minut reippain ottein hoitoonsa. Pian olin lämpimässä tuvassa ja puhtaissa vaatteissa.

Sitten muutimme Usvalaan jossa minusta tuli poikaviikari, Möykäri-Erkki. Arossa kurnuttivat sammakot ja pihalla oli musta Teri-koira, pellon laidassa vasikka köyden päässä. Pihan laidalla oli kahden lehmän navetta, johon oli pantu kolmas lehmä toisten häntien taakse loorin ja seinän väliin. Isä teki ladon pintalaudoista ja hirsisaunan mäenrinteelle lähelle hetettä, josta vesi kannettiin. Pintalaudan losoista rakennettu käymälä, eli "hyysikkä" seisoi puiden välissä töyräällä navetan vieressä.

Puolenkymmentä talvea möykäröitiin ja laskettiin Usvalan mäkeä kylän poikien kanssa ja hiihdeltiin vaarassa ja Kukkurassa. Kesällä ongittiin joella joskus aamupuolelle yötä ja äiti oli huolissaan. Välillä oltiin hevosisilla lähipoluilla. Kesällä nukuttiin rankisessa heinäladossa. Isä tarinoi ja vuoli kirveenvarsia, vikatteenvarsia ja muita tarvekaluja puusta.

Ensimmäisen kerran olin pöllinparkkuussa Sarilammin palstassa isän ja neljä vuotta vanhemman Kaukon kanssa. Isä oli ostanut uuden sahan, Sthil 08, eli "nollakasitiili". Se oli nöyrä. Kun narusta veti, se alkoi pöristä.

Kauko veteli parkkia jo kuin miehet, mutta minä kannoin mittakeppiä. Jos se ei ollut kohdallaan, kun isä sahasi, karjaisi hän: "Perkele!"

Kun olin kymmenvuotias, muutimme takaisin Moilaseen, äidin kotitaloon. Talvella käytiin koulua kirkonkylässä ja viikonloppuna hiihdeltiin pelloilla ja lähimetsissä. Kesällä ongittiin joella, oltiin heinäpellolla tai pöllinparkkuussa Maltiolla, jossa illat ongittiin kirkasvetisen joen mutkissa ja nivoissa. Minua vanhempi Kauko maalasi maisematauluja vesiväreillä.

Vieraita ahtautuneena Moilasen talon vinttikamariin ukin 70-vuotispäiville. Olen 14-vuotias ja seison takana äärimmäisenä oikealla. Ilmeistä näkee, että maaseutu oli silloin vielä voimissaan.
Puu- ja heinäkuormia ajettiin Virkku-ruunalla ja myöhemmin Sotka-tammalla. Kun oma hevonen oli pantu pois, lainattiin hevosta Tasalasta tai Hiltus-Hannekselta. Myös me pojat ajoimme kuormia keskenämme hevosella, oltiin hetken oikeita hevosmiehiä.

Viisitoistavuotiaana lähdin ensimmäisen kerran uittoon ja monena keväänä sen jälkeen. Olo jokivarressa vuoden valoisampana aikana raskaita tukkeja vääntämässä oli mieliinpainuva ja opettava kokemus. Kuusitoistavuotiaana menin Rovaniemelle Lapin keskusammattikouluun ja sieltä vapaaehtoisena siviilikarkurina armeijaan Sodankylän jääkäripataljoonan pioneerijoukkueeseen.

Armeijan jälkeen menin töihin Kemiin Veitsiluoto Oy:lle, rakentamaan uusia tehtaita. Työhönottaja Rauanterä katseli toimiston ikkunasta tehtaan maisemia, esitteli tulevia investointeja ja sanoi: ”Seitsemäksi vuodeksi on töitä aluksi”, kääntyi minuun ja jatkoi: ”Käyt sitten sen armeijan siinä välissä.” ”Onko se ihan pakko, kun tulin justiin siviiliin”, sanoin. Siellä meni reilu pari vuotta, kunnes päätin hakea tekniseen kouluun.

Kävin koulua ensin Oulussa Albertinkadulla ja sitten Rovaniemellä Rantavitikalla. Koulun jälkeen istuin kotona Saijalla, kun puhelin soi. ”Lassila täällä työvoimatoimistosta. Kunnassa olisi töitä, lähetkö sinne.” Päätin lähteä.

Olin sekalaisissa työsuhteissa nelisen vuotta kunnassa ja yksityisellä alalla. Sitten tulin kuntaan vakinaisesti 1983 talonrakennuksen rakennusmestariksi ja toukokuussa 1996 rakennustarkastajaksi.

Menin naimisiin 1982 Anna-Maijan kanssa ja meille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Nyt ovat lapset muuttaneet maailmalle.

Parinkymmenen iässä minusta tuli intohimoinen metsästäjä ja kalastaja. Vaeltelin yksin tai jonkun kaverin kanssa jokivarsilla ja erämaissa ja toin joskus saalistakin kotiin. Näädän pyyntiin innostuin 80-luvun lopulla, oikeastaan lääkärin määräyksestä. Sen lisäksi opettelin ketun pyyntiä. Vanhempana ne harrastukset ovat jääneet, mutta kesän kalastuskautta odottelen keväisillä hangilla hiihdellen.

”Nelijässä kympissä alakavat oksat vastailla”, sanoi minua kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanhempi mies aikanaan, kun kyselin, milloin mies on parhaimmillaan. Ja oksat ovat vastailleet. En ole enää nuoren miehen vedossa. Siksi kunnosta on hyvä pitää huolta. Tässä kuvassa viime keväänä hiihtoretkellä viimeisillä hangilla.

Viisikymppiset tulivat aika hyvin juhlittua, mutta kuusikymmpistä en aio sen kummemmin juhlia, eikä kuuskymppisen juhliminen muutenkaan ole muotia Saijalla.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Jäniskoira

Martti 76 v muisteli:

"Minä olin nurena jäniskoirana isälle. Tuossa harijussa pyyvettihin. Minä opin sen homman niin hyvin, että pysyin perässä, vaikka jänis juoksi usiamman kierroksen ja jälijet menivät sekasin. Ja se jänis tekee jatkuvasti semmosia hyppyjä sivulle, että harhauttaa.

Kun se jänis lopulta väsy, kuluki se siinä aivan eessä, että näky välillä vilaukselta, ku se oli pysähtyny paikallehen.

Sen koiranhan piti haukkua ja näyttää kuinka kaukana se jänis on koirasta. Sitä kimakampi ääni, mitä lähempänä jänistä, niin että passimies tietää mistä sitä on hyvä seurata. Saatihin kolmekki jänistä päivässä.

Kerran, ku minä tulin jäniksen kanssa passipaikalle, ei siellä ollu ketähän. Se oli isä mennyt välillä kotihin syömähän. Minä kiersin uuven kierroksen ja passimies tuli paikallensa.

Ku se koira näki silloin tällön teeriä puissa, sano isä, että minäpä laitan sulle panoksia pikkupyssyyn ja valo luotia lyijystä.

Niin se kävi sitten muutamalla kerralla, että koira huomas jäniksen läheltä ja ampu sen. Siitä ei isä tykänny, vaan sanoi, että ei sen koiran saa ampua. Samon kävi, ku velipoika tuli kerran ja ampu jäniksen koiran eestä. Sitä ei isä huolinut. Sanoi vain että vie vain jänikses.

Ku minä sitten menin siskon tykö (toiseen kylään), huomasin jäniksen jälijet pellon laijassa, aloin sitä seurata, kiersin rengasta ja haukuin. Ne kyläläiset ajattelivat, että totta se jonku pitää mennä ampumahan ku tuo koira sitä haukkuu. Niin se sai joku jäniksen saalihiksi."

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Pulkkaviita

Sunnuntaipäivä. Oli tilaisuus ajella vaimon kanssa Pulkkaviitaan. Vaikka kylä on hyvin lähellä, kovin monta kertaa en ole sinne "eksynyt". Kävimme raatauttamassa yhdeksänkymmentä neljävuotiasta Osmo Tiihosta, hänen poikaansa Juhania ja tytärtään Seijaa, joka on paluumuuttaja Ruotsista.

Kun olin kansakouluiässä vuosien 1962 - 1963 paikkeilla, osa saijalaisista muutti Pulkkaviitaan. Lähtijöitä olivat Johannes Leinonen, Mauno Ylitalo, Eino Moilanen, Osmo Tiihonen, Kälviältä sodan jälkeen Saijalle Siviän mukana muuttanut Veikko Kuorikoski, Ville Karuranta ja Pauli Vaarala, kaikki perheineen. Saattelin Moilasen Einon porukkaa syystalvella hevosen reen kannoilla  ja kilmuilin samaa ikäluokkaa olevan Maurin kanssa.

Alimmaisen Rovanopan luoteispuolella ovat Pulkka-aavan laidassa on Ylimmäinen ja Alimmainen Pulkkaviita ja aavalta laskee vetensä Tenniöön Ylimmäinen ja Alimmainen Pulkkaoja. Sinne päätettiin asuttaa sodan käyneitä veteraaneja rintamaiestiloille, jänkien väliselle kumpareelle. Jotkut muistavat, että kylää suunniteltiin myös Tenniön taakse Kuutsiselkään. Paikaksi valikoitui lopulta Pulkkaviita.

Kuten jälleenrakennusaikana sodan jälkeen, ensin tehtiin "pikku mökki", jossa asuttiin rakennusaikana.Tehtiin suuren innostuksen vallassa pihaan navetta, talo jakaivettiin kaivo. Taloista tuli tuohon aikaan hyvin uudenaikaiset keskuslämmityksineen, vesijohtoineen ja viemäreineen. Talot maalattiin sekä sisältä, että ulkoa siistiksi ja kauniiksi.

Heti asumusten rakentamisen jälkeen oli edessä sarkaojien kaivu. Isommat viemärit kaivettiin koneilla, mutta sarkaojia kaivettiin käsin. Perunamaa tehtiin pihan laidalle kivikkoiselle pellolle.

Taloissa oli kaksi - kolme lehmää ja nuori karja. Eskelisessä, Sulasalmella, Salla- Akselilla ja Leinosella oli traktori. Tiihosessa vedettiin kuormat hevosella, joka oli saatu Vilma siskolta Ikäläisestä Saijalta. Saijalta tuotiin myös varsa, mutta se karkasi ja ilmaantui takaisin Saijalle Ikäläiseen.

Kuva ajalta jolloin kylä oli saatu asuttavaan kuntoon. Vasemmalta Eino Sulasalmi, joka keksi itsellensä kutsumanimeksi Röntösen, Yrjö Eskelinen, Leena Kuorikoski, tuntematon, Eino Moilanen, edessään Mauri Moilanen, Osmo Tiihonen, Eila Kuorikoski, Veikko Kuorikoski, Siviä Kuorikoski, tuntematon, Ville Karuranta, tuntematon, Mauno Ylitalo ja Pauli Vaarala.
Syksyllä miehet lähtivät pöllintekoon ja talvella ajettiin tukkikuormia rantaan. Osmo kertoi, että kilpailtiin siitä, kuka osaa laittaa "parahat" riipat, eli levittää kuormaan leveäksi. Lanssipaikat olivat Tenniön rannassa. Osa palstoista oli kylän puolella, osa Tenniön takana.

Heti kylän talojen valmistuttua päättivät Saijan emännät ottaa taksin ja lähteä vieraisille uuteen kylään. Sain istua kylän mummon polvella ja ihailla auton ikkunasta vilahtelevia maisemia. Taloissa istuttiin täpötäysissä huoneissa ja puheensorina kävi. Vieraille tarjoiltiin kahvia, pullaa ja muita herkkuja.

Kuusikymmentä ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa tuli Ruotsiin lähtö, vaikka taloissa oli Osmon mukaan vielä puoli leipää jäljellä. Toiset lähtivät ensin ja toiset sitten perässä. Ruotsiin lähti pääasiassa nuoria heti kun kansakoulu oli käyty: Tiihosesta, Karurannasta, Eskelisestä, Moilasesta, Kuorikoskelta ja Sallasta. Osa sisaruksista meni Etelä-Suomeen. Leinosen, Sulasalmen ja Ylitalon lapset lähtivät Etelä-Suomeen.

Ajatuksena oli käydä vain vähän aikaa ja tulla sitten takaisin. Seija kertoi, että Ruotsissa oli aina ikävä kotiin. Suurin osa maailmalle muuttaneista ei palannut kuitenkaan koskaan takaisin.

Nyt Pulkkaviidassa asuu yhdeksän henkeä. Paluumuuttajia ovat Seija Tiihonen ja Kaija Sulasalmi miehensä kanssa. Moilasessa asuvat saksalaiset Margot ja Arthur.

torstai 1. toukokuuta 2014

Lasote vai Posote

Viime syksynä töihin ajellessa kuuntelin ratiosta uutista pohjosen Suomen sotepalvelujen "kehittämissuunnitelmista". Mietin, että kumpiko tässä oikehen tulee, Rovaniemeltä johettu Lapin sote vai Oulusta johettu Pohjois-Suomen sote, eli LASOTE vai POSOTE.

Siinä sitten on asioita talavi veivattu, välillä suuntaan ja välillä toiseen ja työryhymiä vaihettu ja niin eespäin. Nyt sitten kevähällä selevisi, että POSOTEhan se sieltä tulee. Ja heti perähän sanottihin, että pitkässä kuusessa tämä on. Ettei tiiä mikä vielä tulee.

Minun mielestä se on POSOTE. Se se on perkelekki niin. Ku siitä ovat entinen ja tuleva pääministeri, Katainen ja Sipilä kättä päälle lyönehet yhessä muijen johtavien puolueijen kans. Kyllä se on parasta uskoa, että niin se asia on.

POSOTE on laaja maa. Taitaa olla puoli Suomia. Utsjoelle on matkaa POSOTEn pääkaupungista Oulusta vajaa seittemänsataa kilometriä. Tänne meille tulee melekein nelijäsataa kilometriä. Että kaukana se POSOTE on.

Tässä tulee mielehen, että mitenkähän se POSOTE alakaa asioita oikehen johtamahan? Kirijoittaako se sieltä kiertokirijehiä, tai ukaasia, että miten tämä ja tuo tehään? Saapa senki sitten nähä. Ja jos ne POSOTEn johtajat ovat vähänkähän utamia, siitei tule mitähän. Maakunnissa eletähän niinkuin eletähän ja POSOTEssa kijoitellahan mitä kirjoitellahan.

Kyllä se on parasta, että hanevammasta päästä valikoijahan ne johtajat sinne POSOTEhen. Parempisaattoset ja tulipiipunsekaset, mutta tasavat ihimiset ne hyvinki saattaa saaha asiat ohojaksihin. Ja osaavat pian pitää suittiperistä kiini.

Että iso homma se on tämä POSOTE. Kuka sen sitten tehennee?

torstai 17. huhtikuuta 2014

Saija, köyhä rikas alue

Muutamia vuosia sitten julkaistiin tilasto käytettävissä olevista rahavaroista postinumeroalueittain. Listan vähätuloisimmassa päässä oli kolme kylää samalla tasolla: Sallan Saija ja Naruska, sekä yksi kyläalue Enontekiöltä. Eli Saija on Suomen köyhintä aluetta.

Saijalla on maitokarjatilojen keskittymä, lihakarjanavetta, lampaan kasvattajia, monia porotilallisia ja metsätilallisia sekä poronlihan jalostamo ja rakennusurakointiyritys. Tiloilla on monia sivutoimia ja tulot hankitaan monista lähteistä. Osa käy työssä naapuripitäjässä, osa kirkonkylässä, osa kauempana esimerkiksi kaivoksella.

Saijalla järjestetään monia tapahtumia. On Viinakauppahiihto, joka toinen vuosi "maailman pienin jazzfestivaali" Saijazz, hauenpyyntiviikko, petankkikisat jne. Saijalla viettää lomaansa moni loma-asukas.

Tällä rahavaroiltaan köyhällä alueella on oma vetovoimansa. On paljon toimeliaisuutta ja toimintaa. Täällä selviytyy uurastamalla ja olemalla kekseliäs. Elämme koko ajan äärimmäisillä rajoilla, miten saadaan heikosti kannattavat toimet hoidettua joltiseltaankin tuottavasti. On oltava määrätietoinen ja vietävä asioita eteenpäin tarmokkaasti.

Jos täällä olisi enemmän rahatuloja, vetäisi se tänne entsestään lisää rahavirtoja, emmekä enää olisi köyhiä. Mutta rahaa ei tänne hevillä tule. Täytyy vain luottaa, että sitä vähänkään saataisiin koottua.

Rahassa mitaten olemme siis köyhiä, mutta se on suhteellista. Elämä muilta osin ei ole ollenkaan köyhää. On suurta rikkautta selvitä näissä oloissa ja nauttia elämästä. Ympäristön puitteet ja vuodenaikojen vaihtelut antavat paljon mahdollisuuksia elämiselle, olemiselle, virkistäytymiselle ja toiminnalle. Esimerkiksi nämä kevään viimeiset hankikelit ovat hienoja ja mieliinpainuvia kokemuksia, ja niistä voi nauttia hyvinkin vähällä rahalla.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pölökkypaarin Viinakauppahiihto

Ei nin sininen sippi, eikä umpitunneli


Viisikymmentä kaksi hiihtäjää lähti Saijalta lauantaiaamuna kahdeksalta kohti kirkonkylän viinakauppaa. Pölökkypaarin laturetki ”Viinakauppahiihto” hiihdettiin nyt kolmannentoista kerran. Reitti kulki kelkkareittiä pitkin Saijalta Kelloselkään Metsästyseura Kerän majalle ja siitä makkaranpaiston jälkeen Sallan kirkonkylälle, noin 43 km. Hiihdellessä oli tilaisuus käydä leppoisaa huulenheittoa ja nauttia hienosta säästä ja retken tunnelmasta. Viinakaupan, eli K-market Puolukan edessä odottivat hiihtäjiä Eija ja Esko Nissinen, Jaana Yrjänheikki, Janni Saariniemi ja Virve Lahtela, mehu- ja kahvitarjoilun sekä kuumien makkaroiden kanssa.

Hiihtäjien edellä veti Matti Yrjänheikki mönkijällä latua ja perässä tuli Oskari Yrjänheikki moottorikelkalla. Tapahtuman alullepanijat eli pääsyylliset, serkukset Hieronymos Mesikämmen Veikko Nevala ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja Olli Saariniemi hiihtelivät mukana. Järjestelyistä vastasi Saijan kyläyhdistys ry.

Ajatus hiihtotapahtumasta syntyi, kun kelkkareitit alkoivat kehittyä 90-luvulla. Olli ja Veikko huomasivat, että ne olivat myös hyviä hiihtoreittejä. Milloin he hiihtivät Saijalta Kelloselkään tai takaisin, tai Naruskalle. Hohtavilla hangilla hiihdellessä tuli mieleen, että tästähän voisi syntyä tapahtuma.

Usein he muistelivat entisiä savotta-aikoja nuoruudessa. Nuoret jäntevät jätkät haaveilivat pääsystä maalikyliin ja tanssipaikoille sekä tyttöystäviensä luokse. Kun lähtö koitti, oli suksi liukas kelillä kuin kelillä. Joukossa oli aina joku, joka sanoi: “lähetähänki sitten heti, että keritähän viinakauppahan”.

Samaan aikaan alkoivat Länsi-Lapissa kehitellä matkailuohjelmia savottakulttuurin ympärille: pöllinparkkuuseen pokasahan, kirveen ja koloraudan (parkkuuraudan) kanssa. Siitä Olli ja Veikko ajattelivat, että "otetahan me sitten se huvipuoli, kun toiset ottivat sen työpuolen."

Nevalan talon pihamaalla vanhan navetan edustalla on kesäisin istumarinki pölkkyjen päällä, Pölökkypaari, jossa voi parannella maailmaa. “Se on siten Pölökkypaarin Viinakauppahiihto”, arvelivat Veikko ja Olli.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Hirven salakaatokulttuurista nykypäivän seuratoimintaan

Ennen vanhaan eli ennen ja jälkeen talvi- ja jatkosodan, kun ei Sallassa vielä ollut metsästyseuroja, kaadettiin hirviä paljolti salaa. Kylissä oli taitavia nuoria sodan käyneitä pyyntimiehiä, jotka samoilivat kesänlopulla ja syksyllä hirvimailla. Pyssy pantiin selkään myös onkireissulle, tai muulle eräretkelle koska eihän sitä tiedä, mitä siellä vastaan tulee.

Tavallista oli myös, että pöllinparkkareilla ja tukinkaatajilla oli jollakulla kivääri mukana varalta, jos jotakin sattuu tulemaan vstaan. Ja sattuipa niinkin, että talven savottareissun ensimmäisenä päivänä kaatui ensimmäinen elukka. Oli pyytömies ehättänyt muun joukon edelle ja saalis oli toisten tullessa jo valmiina. Pitihän sitä evästä olla, kun vaaroja hakattiin ja rakotulilla laavun alla yövyttiin.

Yleensä hirviä ammuttiin useamman talon porukoissa. Sanottiin: "hirvi talova kohti". Mutta harvoin oli saalis niin suuri, enimmäkseen yksi hirvi useamman talon kesken. Usein naapurit tulivat mukaan sen jälkeen, kun pyytömies oli elukan saanut. Lihojen kuljettamiseen tarvittiin apua ja mukaan lähteneet jakoivat saaliin keskenää. Jos joku ulkopuolinen harhautui kaadon jälkeen hirventappopaikalle sanottiin hänelle: "Otahan tuosta nyt reppu täytehen." Ja ainakin ajateltiin että: "jos et ota, niin sinut pannahan jätteitten kans samahan monttuhun."

Kaveripiireissä tiedettiin tarkkaan, ketä kannattaa pyytää mukaan. Joskus kävi niin, että talon asukas kieltäytyi, kun ei syystä tai toisesta uskaltanut tai halunnut tulla mukaan. Näistä tapauksista syntyi sitten jännittäviä ja hauskojakin tarinoita, joita miesten kesken tarinoitiin. Tieto naapureiden luvattomasta saaliista aiheutti tietenkin kateutta ja siitä seuranneita kommelluksia.

Salaa kaadettujen hirvien rinnalla kaadettiin myös muutama lupahirvi silloin tällöin. Porukka saattoi hyvinkin koostua samoista henkilöistä, jotka osallistuivat myös luvattomiin kaatoihin. Kyläläiset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät pitäneet hirven luvatonta kaatamista pahana asiana, vaan pikemminkin hyvänä. Saivathan siinä hengessä mukana olevat naapuritkin särvintä pöytäänsä. Lisäruoka olikin tarpeellista suurissa perheissä niukkoina aikoina.

Pakasteista ei ollut vielä tietoakaan, joten lihan säilyttäminen oli hankalaa. Heti kaadon jälkeen saatettiin lihat upottaa kylmään hetteeseen, jossa niitä saattoi säilyttää muutamia päiviä. Herkästi pilaantuvia lihoja paistettiin pirtinuuneissa, keitettiin isoissa kattiloissa ja suolattiin sitä varten rakennetuissa pitkissä puisissa suolauslaatikoissa. Suolattuja lihoja nosteltiin myös kuivumaan seinille kevätahvatuuleen. Siellä lihojen pinta muuttui suolasta valkeaksi.

Kesällä kuivia lihoja nostettiin aittaan varjoon roikkumaan. Siellä niihin tuli herkästi matoja. Ennen keittämistä myrkynsuolaisia lihoja liotettiin vedessä. Matoja nousi pintaan ja ne otettiin pois. Keittoon lisättiin riisiryynejä, "kun ne on samanlaisia ku mavot". Poikoset sanoivat, että: "tuoki on mato" ja siihen vastatiin: "Syö pois vain, ei ne ole ko riisryyniä".

Sallaan perustettiin ensimmäinen metsästysseura Sallan Erä- ja Kalamiehet ry 1958. Uuden seuran intressissä oli tietenkin saada hirvenpyynti lailliseksi. Toiminta-alueeksi määriteltiin koko kunnan alue. Seuraavana perustettiin Sallan Eränkävijät ry, joka myöskin tavoitteli jäseniä laajemmalta alueelta.

Ensi alkuun ei hirvenpyyntikulttuuri paljonkaan muuttunut, mutta 70-luvun alussa entiset salakaatajat alkoivat miettiä seurojen perustamista Sallan kylien alueelle. "Voijaanhan me ne hirvet pyytää laillisestikki", sanoivat jotkut yhtenä perusteena seuran perustamiselle. Sallan pohjoisosan kyliin perustettiin Pojois-Sallan Erä ry keväällä 1974. Entiset salakaatajat liittyivät muitta mutkitta jäseneksi "omaan seuraan". Salakaatokulttuuri muuttui muutamassa vuodessa aktiiviseksi seuratoiminnaksi muutamaa jääräpäisempää lukuun ottamatta.

Alettiin pikapuoliin miettimään hirvien järkevää verotusta ja kannan kasvattamista riistanhoitoyhdistyksen aktiivisessa ohjauksessa. Parissa vuosikymmenessä saavutettiinkin toinen ääripää, ylisuuri hirvikanta. Kymmenisen vuotta sitä on yritetty leikata ja työ jatkuu, suunnitelmallisesti kannan kehitystä vuosittain tarkkaillen.