torstai 17. huhtikuuta 2014

Saija, Suomen köyhintä aluetta

Muutamia vuosia sitten julkaistiin tilasto käytettävissä olevista rahavaroista postinumeroalueittain. Listan vähätuloisimmassa päässä oli kolme kylää samalla tasolla: Sallan Saija ja Naruska, sekä yksi kyläalue Enontekiöltä. Eli Saija on Suomen köyhintä aluetta.

Saijalla on maitokarjatilojen keskittymä, lihakarjanavetta, lampaan kasvattajia, monia porotilallisia ja metsätilallisia sekä poronlihan jalostamo ja rakennusurakointiyritys. Tiloilla on monia sivutoimia ja tulot hankitaan monista lähteistä. Osa käy työssä naapuripitäjässä, osa kirkonkylässä, osa kauempana esimerkiksi kaivoksella.

Saijalla järjestetään monia tapahtumia. On Viinakauppahiihto, joka toinen vuosi "maailman pienin jazzfestivaali" Saijazz, hauenpyyntiviikko, petankkikisat jne. Saijalla viettää lomaansa moni loma-asukas.

Tällä rahavaroiltaan köyhällä alueella on oma vetovoimansa. On paljon toimeliaisuutta ja toimintaa. Täällä selviytyy uurastamalla ja olemalla kekseliäs. Elämme koko ajan äärimmäisillä rajoilla, miten saadaan heikosti kannattavat toimet hoidettua joltiseltaankin tuottavasti. On oltava määrätietoinen ja vietävä asioita eteenpäin tarmokkaasti.

Jos täällä olisi enemmän rahatuloja, vetäisi se tänne entsestään lisää rahavirtoja, emmekä enää olisi köyhiä. Mutta rahaa ei tänne hevillä tule. Täytyy vain luottaa, että sitä vähänkään saataisiin koottua.

Rahassa mitaten olemme siis köyhiä, mutta se on suhteellista. Elämä muilta osin ei ole ollenkaan köyhää. On suurta rikkautta selvitä näissä oloissa ja nauttia elämästä. Ympäristön puitteet ja vuodenaikojen vaihtelut antavat paljon mahdollisuuksia elämiselle, olemiselle, virkistäytymiselle ja toiminnalle. Esimerkiksi nämä kevään viimeiset hankikelit ovat hienoja ja mieliinpainuvia kokemuksia, ja niistä voi nauttia hyvinkin vähällä rahalla.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Hangella kääntymässä

Pikkupojan hoitojen ja muijen tärkeitten asioitten välillä kävin hangella kääntymässä. Vain aivan vähäsen, kun lumiset kentät kuttuvat, mutta eivät enää kauvan. Laskeusin Kaksuopajan tietä aavalle ja sieltä jojelle. 

Siinä oli kalamies alapuolella suvannolla. Lähempää näki, että matehen koukuilla. Ei ollu saanut, vain pikku maje. 

Siitä hihtelin Aatsingin suuhun ja reitti vei Aatsinkia ylös. Käännyn vähän päästä ja hihtelin Kuolajokia alas. Renttimäkosken niskassa reitti nousi törmälle ja siitä venevalakamaan. 

Ajattelin kävellä lopun matkaa sulaa tietä pitkin, mutta tiensivua oli justiin ajettu kelekan jäläki. Niimpä hihtelinki sitä. Tuli pilikkiporukka vastaan ja väistin. Viertolan kohalta kävelin sitten kotia.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lumikenttien kutsu

Aamulla kaveri soitti, että lähetään. Kävimmä selekosessa, paistoimme tulilla ryynimakkaraa ja joimme teetä. Palailtiin sieltä sitten ikivanhaa reittiä kotia kohti. 

Välillä pyörähdimme erämaamökin asukkaitten luo. Sanoivat mitanneensa lumen paksuutta.
- Siinä se on kaheksankymmentä - sata senttiä, sanoi isäntä. Olivat tuleet nauttimaan aurinkoisista kevätpäivistä tänne Lappiin. 
- Sieltä etelän hulinapesistä, lumettomilta mailta, ajattelin. Täällä ovat liikkumattomat lumet.

Kaveri pysähtyi ja sanoi kypäränsä alta:

- No minä käännyt tästä ja menen sitä sähkölinijaa.

Erkanimme. Vanha reitti oli välillä hukassa ja olin vähällä jäädä kiinni kaltevalla rinteellä. Hilasin perää alas, että sain keulan vastaselle ja annoin kaasua. Lähti, mutta hengästytti ja kypärän sisällä puski hikeä. Kaverista ei enää ollut apua.

Jängällä reitti näkyi selvästi. Keväisessä paisteessa hieno reitti, mutta ei ollut kukaan kulkenut. Jokitörmässä laskeuduin hangelle ja kahlasin tutkimassa pääseekö yli. Ja pääsi, vaikka sekä ylä, että alapuolella oli sulaa. Onhan se vanha ylityspaikka. Ennen kotiin tuloa kävin vielä hakemassa juomapullon, joka putosi aivan alkumatkasta. 

- Kyllä tiiän, mistä löytyy, ajattelin.

Sitten vielä pieni hiihtolenkki jo viilenevässä illassa. Olipa hieno juttu, että kaveri aamulla soitti.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pölökkypaarin Viinakauppahiihto

Ei nin sininen sippi, eikä umpitunneli


Viisikymmentä kaksi hiihtäjää lähti Saijalta lauantaiaamuna kahdeksalta kohti kirkonkylän viinakauppaa. Pölökkypaarin laturetki ”Viinakauppahiihto” hiihdettiin nyt kolmannentoista kerran. Reitti kulki kelkkareittiä pitkin Saijalta Kelloselkään Metsästyseura Kerän majalle ja siitä makkaranpaiston jälkeen Sallan kirkonkylälle, noin 43 km. Hiihdellessä oli tilaisuus käydä leppoisaa huulenheittoa ja nauttia hienosta säästä ja retken tunnelmasta. Viinakaupan, eli K-market Puolukan edessä odottivat hiihtäjiä Eija ja Esko Nissinen, Jaana Yrjänheikki, Janni Saariniemi ja Virve Lahtela, mehu- ja kahvitarjoilun sekä kuumien makkaroiden kanssa.

Hiihtäjien edellä veti Matti Yrjänheikki mönkijällä latua ja perässä tuli Oskari Yrjänheikki moottorikelkalla. Tapahtuman alullepanijat eli pääsyylliset, serkukset Hieronymos Mesikämmen Veikko Nevala ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja Olli Saariniemi hiihtelivät mukana. Järjestelyistä vastasi Saijan kyläyhdistys ry.

Ajatus hiihtotapahtumasta syntyi, kun kelkkareitit alkoivat kehittyä 90-luvulla. Olli ja Veikko huomasivat, että ne olivat myös hyviä hiihtoreittejä. Milloin he hiihtivät Saijalta Kelloselkään tai takaisin, tai Naruskalle. Hohtavilla hangilla hiihdellessä tuli mieleen, että tästähän voisi syntyä tapahtuma.

Usein he muistelivat entisiä savotta-aikoja nuoruudessa. Nuoret jäntevät jätkät haaveilivat pääsystä maalikyliin ja tanssipaikoille sekä tyttöystäviensä luokse. Kun lähtö koitti, oli suksi liukas kelillä kuin kelillä. Joukossa oli aina joku, joka sanoi: “lähetähänki sitten heti, että keritähän viinakauppahan”.

Samaan aikaan alkoivat Länsi-Lapissa kehitellä matkailuohjelmia savottakulttuurin ympärille: pöllinparkkuuseen pokasahan, kirveen ja koloraudan (parkkuuraudan) kanssa. Siitä Olli ja Veikko ajattelivat, että "otetahan me sitten se huvipuoli, kun toiset ottivat sen työpuolen."

Nevalan talon pihamaalla vanhan navetan edustalla on kesäisin istumarinki pölkkyjen päällä, Pölökkypaari, jossa voi parannella maailmaa. “Se on siten Pölökkypaarin Viinakauppahiihto”, arvelivat Veikko ja Olli.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Rangan ajo

Kesällä alettihin valmistella rangan ajoa. Oli koivikko harvennuksen tarpehessa ja löimmä lehen aikana puut maahan. Tarkastajaki kävi ja halusi vielä muutamia pois sieltä täältä. Kaavoimma neki ja kasasimma rangat kasoihin ja riu'ut jäit mettän lannaksi. Kasat liputimma ja varsitien merkkasimma. Laskimma, että kolomisenkymmentä kuormaa kelekalla.

Tuli talavi ja hanget ja alomma tien tekohon. Pihapellon poikki ja kylätielle, joen yli sillan kautta ja jokijäälle Poikkilan kautta. Haarainsuussa Tenniön yli, siitä maantien yli. Lapioimma lunta tieojihin. Huutoaavan yli ajomma vanhaa reittiä ja Kouttensokassa vähän matkaa tietä pitkin, kun siinä ovat syvät ojat ja vanhaa talavitietä kohti palstaa. Viemäriojahan ja mettäojihin lyötihin lunta, että pääsee.

Ja niin alomma lanaamahan tietä ku jäläki oli kovonnu, että on hyvä kuormien kanssa tulla. Ja tulit kelit maaliskuun alussa, lauhaa ja hyvä luisto. Alomma ajamahan ja minä kävin vielä kerran lanaamassa, että on oikehen hyvä. Sano Oskari, että: "Yheksän kilometriä, kaheksantoista mukin."

Otimma loppuviikosta vapaata, ku näytti, että yöllä on pakkasta ja päivällä nuoskakeli ja alomma oikehen ryllyttämähän. Minä hoijin pirtissä poikaa ja Oskari ajo. Ennen pimiää oli minun vuoro.

Mutta yöllä ei ollu pakkanen. Vettä välillä sato. Sitä me ihimeteltihin, että on kummaa kevättä. Jokijää meni vesille ja sulat rannoilla alako levetä. Oskari sano, että: "Tuo joki se alakaa pelottamahan." Ja niin porasi se Oskari kojereikiä jojelle pahimmalle kohtaa. Näytti käsillä ja sano: "Näin paksua ja teräsjäätä tuntu olevan" ja toi uuven kuorman.

Tuli välillä tekrovi. Reen nytkä meni poikki, ketarat irtos ja kelekan akkuki loppu. Nytkä saatiin hitsattua, ketarat korijattua ja akku Saukoskesta hajettua, niin että ajo vain jatku.

Aamulla kävimmä Riston kans viimiset. Tuli lopulta kylymäset, vaikka heikot oliki. Pari pakkasastetta, mutta autto. Sai lyyvä kuormaa vähän enemmän, vaikka tie oliki jo pahoilla kuopilla ja kallellahan sinne tänne.

On perkele tämä talavia! Että maaliskuussa vettä viikottain sataa. Satakohon nyt vaikka kuinka, ku puut on kotona. Mutta se tietenki kelit vielä tekee.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Hirven salakaatokulttuurista nykypäivän seuratoimintaan

Ennen vanhaan eli ennen ja jälkeen talvi- ja jatkosodan, kun ei Sallassa vielä ollut metsästyseuroja, kaadettiin hirviä paljolti salaa. Kylissä oli taitavia nuoria sodan käyneitä pyyntimiehiä, jotka samoilivat kesänlopulla ja syksyllä hirvimailla. Pyssy pantiin selkään myös onkireissulle, tai muulle eräretkelle koska eihän sitä tiedä, mitä siellä vastaan tulee.

Tavallista oli myös, että pöllinparkkareilla ja tukinkaatajilla oli jollakulla kivääri mukana varalta, jos jotakin sattuu tulemaan vstaan. Ja sattuipa niinkin, että talven savottareissun ensimmäisenä päivänä kaatui ensimmäinen elukka. Oli pyytömies ehättänyt muun joukon edelle ja saalis oli toisten tullessa jo valmiina. Pitihän sitä evästä olla, kun vaaroja hakattiin ja rakotulilla laavun alla yövyttiin.

Yleensä hirviä ammuttiin useamman talon porukoissa. Sanottiin: "hirvi talova kohti". Mutta harvoin oli saalis niin suuri, enimmäkseen yksi hirvi useamman talon kesken. Usein naapurit tulivat mukaan sen jälkeen, kun pyytömies oli elukan saanut. Lihojen kuljettamiseen tarvittiin apua ja mukaan lähteneet jakoivat saaliin keskenää. Jos joku ulkopuolinen harhautui kaadon jälkeen hirventappopaikalle sanottiin hänelle: "Otahan tuosta nyt reppu täytehen." Ja ainakin ajateltiin että: "jos et ota, niin sinut pannahan jätteitten kans samahan monttuhun."

Kaveripiireissä tiedettiin tarkkaan, ketä kannattaa pyytää mukaan. Joskus kävi niin, että talon asukas kieltäytyi, kun ei syystä tai toisesta uskaltanut tai halunnut tulla mukaan. Näistä tapauksista syntyi sitten jännittäviä ja hauskojakin tarinoita, joita miesten kesken tarinoitiin. Tieto naapureiden luvattomasta saaliista aiheutti tietenkin kateutta ja siitä seuranneita kommelluksia.

Salaa kaadettujen hirvien rinnalla kaadettiin myös muutama lupahirvi silloin tällöin. Porukka saattoi hyvinkin koostua samoista henkilöistä, jotka osallistuivat myös luvattomiin kaatoihin. Kyläläiset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät pitäneet hirven luvatonta kaatamista pahana asiana, vaan pikemminkin hyvänä. Saivathan siinä hengessä mukana olevat naapuritkin särvintä pöytäänsä. Lisäruoka olikin tarpeellista suurissa perheissä niukkoina aikoina.

Pakasteista ei ollut vielä tietoakaan, joten lihan säilyttäminen oli hankalaa. Heti kaadon jälkeen saatettiin lihat upottaa kylmään hetteeseen, jossa niitä saattoi säilyttää muutamia päiviä. Herkästi pilaantuvia lihoja paistettiin pirtinuuneissa, keitettiin isoissa kattiloissa ja suolattiin sitä varten rakennetuissa pitkissä puisissa suolauslaatikoissa. Suolattuja lihoja nosteltiin myös kuivumaan seinille kevätahvatuuleen. Siellä lihojen pinta muuttui suolasta valkeaksi.

Kesällä kuivia lihoja nostettiin aittaan varjoon roikkumaan. Siellä niihin tuli herkästi matoja. Ennen keittämistä myrkynsuolaisia lihoja liotettiin vedessä. Matoja nousi pintaan ja ne otettiin pois. Keittoon lisättiin riisiryynejä, "kun ne on samanlaisia ku mavot". Poikoset sanoivat, että: "tuoki on mato" ja siihen vastatiin: "Syö pois vain, ei ne ole ko riisryyniä".

Sallaan perustettiin ensimmäinen metsästysseura Sallan Erä- ja Kalamiehet ry 1958. Uuden seuran intressissä oli tietenkin saada hirvenpyynti lailliseksi. Toiminta-alueeksi määriteltiin koko kunnan alue. Seuraavana perustettiin Sallan Eränkävijät ry, joka myöskin tavoitteli jäseniä laajemmalta alueelta.

Ensi alkuun ei hirvenpyyntikulttuuri paljonkaan muuttunut, mutta 70-luvun alussa entiset salakaatajat alkoivat miettiä seurojen perustamista Sallan kylien alueelle. "Voijaanhan me ne hirvet pyytää laillisestikki", sanoivat jotkut yhtenä perusteena seuran perustamiselle. Sallan pohjoisosan kyliin perustettiin Pojois-Sallan Erä ry keväällä 1974. Entiset salakaatajat liittyivät muitta mutkitta jäseneksi "omaan seuraan". Salakaatokulttuuri muuttui muutamassa vuodessa aktiiviseksi seuratoiminnaksi muutamaa jääräpäisempää lukuun ottamatta.

Alettiin pikapuoliin miettimään hirvien järkevää verotusta ja kannan kasvattamista riistanhoitoyhdistyksen aktiivisessa ohjauksessa. Parissa vuosikymmenessä saavutettiinkin toinen ääripää, ylisuuri hirvikanta. Kymmenisen vuotta sitä on yritetty leikata ja työ jatkuu, suunnitelmallisesti kannan kehitystä vuosittain tarkkaillen.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Millä talot tulevaisuudessa lämmitetään?

Kun sähköyhtiö nosti siirtomaksuja 12 %, nousi siitä kiperä puheenaihe, esimerkiksi Sallan perän ”veispuukiporukoissa”. Se onkin mitä ajankohtaisinta. Nyt siitä kannattaa puhua.

Sähkön hinnoissa on ollut jo vuosikymmeniä yhä kasvava hinnankorotuspaine. Kun tämä yhteiskunta yhä enemmän ja enemmän sähköistyy, tulee sähköstä jaloimpana ja käyttökelpoisimpana energiamuotona aina vain arvokkaampaa.

Sodan jälkeen rakennetut jakeluverkot ikääntyvät ja niitä on uusittava. Kun kulutus toisaalla kasvaa, toisaalla hiipuu aiheuttaa se tarpeita uudistaa verkkoa ja kertainvestointina tehdyt mittareiden uusinnat maksavat.

Niin, että sähköä ei voi enää halvalla myydä, niin hullua energiayhtiötä ei ole. Hinnannostopaineet purkautuvat, vaikka muutama vuosikymmen sitten siihen halpaa sähköön uskottiin ja siihen luotettiin. Se oli silloin kun paidoissa luki ”Sähkö lämmittää”. Voi niitä aikoja, kuviteltiin velatkin saataviksi. Nyt on suorasähkön vaatimuksia huomattavasti tiukennettu.

Siirtohinnat nousivat ja voitte olla varmoja, että myös energian hinnat nousevat. Siitä ei ole epäilystäkään. Euron aikana on minun suorasähkölämmityslasku kaksinkertaistunut ja takuut voi antaa, että malli ei muutu. Sillä, millä sähköä tehdään, ei ole merkitystä. Olipa se sitten tuulivoimaa, vesivoimaa, aurinkosähköä tai ydinvoimaa, tai jotain muuta sähköä. Aina se tulee olemaan yhä kalliimpaa. Hinnasta päättävät markkinat. Siihen eurooppalaiseen ja pohjoismaiseen sähkövoiman integraatioon haluttiin ja siellä sitä nyt ollaan ja niitä ”spothintoja” tiiraillaan.

Seuraava hinnanmuutos on sellainen, että maksamme mukisematta talven pakkasilla korkeampaa hintaa. Hinta voi vaihdella myös vuorokauden eri aikoina. Uusiin tariffeihin kuluttajat houkutellaan halvemmilla hinnoilla. Vanhoista jäykistä tariffeista tulee kalliimpia ja niissä on sähköntoimittajalla paljon suurempi riski. Tekniikan artikkeleissa puhutaan lähes kaksinkertaista sähkönhinnoista pakkasilla nykyiseen nähden.

Markkinoille on tulossa tekniikoita joilla asuintalojen sähkönkulutusta siirretään halvempiin hetkiin. Kodinkoneet eivät tulevaisuudessa ehkä käynnisty silloin, kun nappia painetaan. Vaan silloin, kun säätelyjärjestelmä tunnistaa, että hinta on kohdallaan. Pian myös ihmiset oppivat, milloin on halvempaa kuluttaa sähköä. Sähkön kulutus alkaa aikaisemmasta poiketen joustaa, vaikka siihen ei aiemmin uskottu. Näihin kulutuksen säätelymahdollisuuksiin perustuu suurelta osin koko ruljanssi, millä laitokset pakotettiin vaihtamaan mittarit. Mittarien lukeminen on nyt lähes ilmaista ja sitä voidaan tehdä niin tiheään kuin halutaan.

Mitä sitten vanhan suorasähkölämmitystalon omistaja voi tehdä?
Voi uusia suorasähkölämmityksen 2010-luvun tekniikkaan: uudet tehokkaammat patterit, uudemmat kodin sähkölaitteet ja valaistuksen ja hankkia kokonaan uudenlaisen kulutuksen säätelyjärjestelmän, joka seuraa sähkön hetkittäistä kulutusta ja rajoittaa kalliimpana aikana. Näillä päästään ehkä noin kolmannesta pienempään rahankuluun, mutta takaisinmaksuaika on armottoman pitkä. Näin vanhalle ukolle liian pitkä ja sähkön kanssa ollaan tiukasti naimisissa.

Ilmalämpövekottimet kannattaa säästömielessä unohtaa, etenkin kun sähkön hinnat tästä vielä nousevat.

Nyt on muodissa rakentaa maalämpöjärjestelmiä. Hyvin toteutettuna se on sähkölämmitystä edullisempi, mutta takaisinmaksuaika on kohtuullisen pitkä. Maalämmöllä sähkölasku vain puolittuu ja sen rakentaminen on tyyristä hommaa. Oltaisiin edelleenkin naimisissa yhä kalliimmaksi tulevan sähkön kanssa. Maalämmössä on säädön merkitys suuri. Jos se ei ole kohdallaan, voi talo olla epämiellyttävän kuuma tai kylmä ja sähköä kulua enemmän.

Jos sinulla on mahdollisuus kaukolämpöön, älä mieti muita vaihtoehtoja. Pääset kertaheitolla kiinni varmaan, turvalliseen ja aina hamaan tulevaisuuteen edulliseen energiamuotoon. Takaisinmaksuajasta tulee lyhyempi ja sähkölaskusta pieni. Edellyttää, että taloon ei jää yhtään sähköllä toimivaa lämmityslaitetta. Ilmastoinnin sähköllä toimiva jälkilämmityspatteri voi alkaakin pitämään huolen talon lämmityksestä ja sähköä kuluu, mutta kaukolämpöä ei. Näinkin on käynyt ja se voi tapahtua myös maalämpötalossa.

Yksi tulevaisuuden lämmitysmuoto maaseudulla kaukolämpöverkkojen ja maatilojen hakelämmitysten ulkopuolella on paremman luokan puupolttokattila, eli keraaminen käänteispalokattila automatiikkoineen ja varaaja lisättynä tehokkaimmilla aurinkokeräimillä, eli tyhjiöputkikeräimillä. Sähkö on siinä pakollinen varmistus, että talo pysyy aina sulana. Näitä on jo rakenneltu erilaisina versioina, myös tänne Sallaan. Sanovat sitä hybridilämmitykseksi ja sitähän se onkin.

Patteriverkosto on syytä olla ns. matalalämpöverkosto tai lattialämmitys. Verkoston säädöt on tehtävä kunnolla. Muuten hyödyt jäävät sen takia heikoiksi hyvästä järjestelmästä huolimatta.

Selvitän tätä vaihtoehtoa omaan talooni Saijalla. Motivan tietojen pohjalta voi sanoa, että vanhanaikaiseen jatkuvasti tulilla pidettävään isoja pölkkyjä polttavaan kitupolttokattilaan nähden puun kulutus on puolet pienempi. Tämä on myös kattiloita myyvän asentajan käsitys. Vahaa kattilaa voi käyttää myös tehokkaammin kertalämmitteisenä varaajan kapasiteettia paremmin hyödyntävänä, mutta siihenkin nähden keraamisen kattilan kulutus on kolmasosaa pienempi.

Aurinkopaneeli leikkaa Motivan mukaan vielä kolmasosan siitäkin pois. Eli ollaan aika pienessä puunkulutuksessa. Puolisen vuotta pitää jatkuvasti lämmittää ja toinen puoli huilaillaan pitkälti auringolla.

Käyttäjäkokemukset keraamisista kattiloista ovat todella hyviä. Kattila on vanhoihin kattiloihin nähden huoleton ja yksinkertainen käyttää. Sytytetään ensimmäisessä vaiheessa pienellä puumäärällä ja ladataan halot syntyneen hiilloksen päälle ja annetaan automatiikan hoitaa loput. Kun tuli loppuu, sulkee automatiikka kattilan automaattisesti. Pakkasaikaan lämmitys on tehtävä kerran päivässä, lauhalla harvemmin.

Kitupolttokattilan päästöt ovat haitallisia, mutta keraamisessa ne ovat pienet. Sähkölaskut putoaisivat suorasähköön nähden rajusti, neljäsosaan. Takaisinmaksuaika sähköön verrattuna on laskennasta riippuen muutamia vuosia, sähkön hintojen noustessa vieläkin vähemmän.

Tämän lisäksi on puu minulle metsänomistajana melkein ilmaista roskapuuta. Pihalle tuonti ja pilkkominen edelleenkin maksavat, mutta aika vähän puun energiasisältöön nähden. Sen arvo sähkön hinnoilla on moninkertainen laatutukin hinta, tulevilla hinnoilla kymmenkertainen. Siinäpä sitä on mistä väitellä!