tiistai 30. toukokuuta 2017

Kukka-Jenni ja Tossu-Ämmi

Saijan kylän lähellä asui sodan jälkeen kaksi naista perheineen omissa pihapiireissään ja omissa oloissaan metsien keskellä. Kylän itäpuolella Patokoskella Tenniöjoen varressa Kuukkumaojan suun alapuolella asuivat Kukka-Jenni ja hänen lähes sokea tytär Helio noin kolmen ja puolen kilometrin päässä muista kylän taloista. Kaupalle oli matkaa viisi kilometriä.

Joen törmällä pienen piha-aukean laidalla on punamullalla maalattu pieni mökki, jossa Jenni asusteli tyttärensä kanssa. Pihassa oli pieni navetta ja sauna. Jenni pyyteli kesällä kalaa joesta vavalla, oottokoukuilla ja verkonpätkillä.

50-luvun alussa rakensi Eemeli Kallioinen poikansa Martin kanssa Kukkalaan navetan kahdelle lehmälle ja vasikoille ja saunan. He söivät aamulla tukevan aamiaisen ja lähtivät kävellen työmaallensa, vähän matkaa kirkonkylään menevää tietä, siitä harjuojalle ja ojan jälkeen harjun pohjoispuolella kulkevaa kärrytietä Kukkalaan. Menomatkalla viritteli Eemeli oottokoukkuja ja koki ne palatessa. Haukia tuli välillä kantaa asti.

Kerran kun Eemeli ja Martti menivät aamulla Kukkalaan, oli Jenni vetänyt ison hauvenvötkyn ylös Eemelin laittamasta koukusta. Hän sanoi Eemelille:
- Minä vejin sen ku se niin siinä mesusi.
- No. Minä annan sen sulle, ku olet kerran sen maalle vetäny. Saat pitää haukes. Eemeli vastasi.

Jenni ja Helio niittelivät heinää talon ympäriltä ja jokivarresta, kasvattivat perunaa ja pyysivät kalaa. Ympärillä ovat hyvät marjamaat ja metsässä riistaa.
- Se Erkki se mulle opetti, että pane lyhy verkonpätkä ojan suuhun, niin saat hyviä tammakoita, Jenni kertoi ja jatkoi: - Kerran minä otin vavan ja nakkasin tuohon koskeen, siihen mistä ennen sai lohia. Ja semmonen hauenroisto tarttu, mutta sain minä sen maalle. Vavat olivat silloin koivukeppejä, joiden latvaan oli sidottu uistinlanka ja haukiuistin langan päähän.

Osuuskaupassa Kukkalan asukkaat kävivät kesällä polkua kävellen ja talvella hiihtäen. Aamulla aikaisin oli elukoiden hoito, talon ja veden lämmitys ja kanto. Iltapäivällä oli elukat hoidettava ja lypsettävä uudelleen ja myöhemmin annettiin vielä vettä ja heinävihkot. Sonnan luonti oli jokapäiväistä työtä.

Kylän pohjoispuolella Nilihaaran suussa pienessä lautamökissä asusti Tossu-Ämmi perheensä kanssa. Hänellä oli matkaa kylän laitamille yli kolmetoista kilometriä ja kaupalle kilometrin pidempään. Ämmin mies Kalle joutui partisaaniem vangiksi. Yöllä hakivat eikä sen koommin palannut.

Sodan jälkeen meni Ämmi naimisiin Tikkisen kanssa. Tikkisellä oli myös omia lapsia. Erämaan keskellä Ämmin porukka eleli pienen peltoaukean ympäröimänä mökissään. Kauppareissulle on Ämmin ollut lähdettävä anivarhain, jotta on kerinnyt taivaltaa toista peninkulmaa suuntaansa reppu selässä kaupalle.

Olisi siinä nykyihmisille kokemista elää kumman tahansa ämmin elämäntilanteessa, vaikka yhden päivän verran.




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kelin aika

Ennen ja ehkä vielä nykyäänkin on tärkeä tuntea vuodenajat. Nyt on edessä kelin aika. Hanki on vielä pehmeää, mutta ei ole kauan ja silloin alkaa kelin aika. Porot nousevat sevän (saamen kielestä, ceevi, kantava hanki, ei luja) päälle ja kelkoilla alkaa päästä hangella mihin haluaa. Jää vain matala jälki. Silloin on aika ajella polttopuita rantakoivikoista kotimökin halkorantteelle. Päivä on pitkä ja valoa riittää.

Kelin aika kestää parisen viikkoa ja joskus pidempään. Sen jälkeen tulevat soselumet ja yöpakkasen jälkeen kantava hanki. Kaikki voivat aamupakkasen jälkeen nousta hangen selkään ja mennä minne haluavat. Pitää kuitenkin huolehtia, että aurinko ei ehdi sulattaa lunta liikaa ja ehtii kotiin ennen kuin hanki alkaa pettää.

Puun ajoa voi hyvinkin jatkaa vielä hangen aikana, mutta silloin alkaa tulla esteitä. Monissa ojissa on jo tulva ja jokijäälle voi nousta vesi, varsinkin rannalle porevesi.

Takavuosina lähti kylän isäntä pitkään suunnitellulle lomareissulle ja ajankohta sattui olemaan juuri kun alkoi kelin aika. Sitä oli jo odoteltu ja halkorantteet olivat tyhjiksi kulutetut. Naapuri riemastui ja sanoi: "Se se perkele lähti reisuun ja eikö se ymmärtäny, että nythän on kelin aika?"

Kun hangen aika päättyy, alkaa rospuutto. Silloin ei metsässä pääse mihinkään muulloin kuin aamuyöstä ohuen hangen selässä, jos tulee yöpakkanen. Pilvisellä ei enää tule.

Kun lumet sulavat, on kevätkesä, sitten juhanuskesä, sitten keskikesä ja syyskesä tai loppukesä. Kesä päättyy syksyyn ja syksyn lopulla on syyskierä, jolloin maa on jo jäässä ja lunta on sen verran, että reki luistaa. Kantavan jäisen maan päällä on hyvä liikkua ja lumi ei vielä haittaa työn tekoa. Silloin ajettiin pöllipinot jokirantoihin ja haettiin niittyladoilta heiniä kotipihan karjalatoon.

Kun syyskierä päättyy, alkaa sydäntalvi, jolloin lumi on pehmeää ja sitä satelee vähä kerrassaan lisää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukkala ja maaseudun rakennemuutos

Mukkala 1950-luvulla

Mukkalan kylä on Mukkalanjärven ja Ukonlammen ympärillä oleva kahdeksan talon taloryhmä. Luoteessa alkaa Saijan kylän asutus Lehtimäen taloista, kaakon puolella ovat Raatikan talot ja Kuolajoen takana lännessä Haukkalan talot.

1950-luvulla oli taloissa isännän ja emännän lisäksi lapsia ja joissakin taloissa isovanhempia. Navetassa oli lehmiä ja lampaita ja tallissa hevonen. Myös sika oli melkein joka talossa. Sonni oli tarpeellinen, mutta ajan tullen se pantiin karjapohjolan autoon ja myytiin lihanostajalle. Yhdessä taloista oli poroja.

Aamulla kuuden maissa noustiin ylös, ryypättiin kuppi kahvia ja alettiin töihin. Kouluikäiset lähtivät Raatikan kansakoulun oppiin. Ensimmäisenä oli navetointi, Lehmät lypsettiin, anettiin juottoämpäristä vettä ja ruokittiin. Heinän lisäksi annettiin hiukan väkirehua. Samalla kertaa ruokittiin lampaat ja hevonen. Isäntä teki hevoselle appeen oljista ja jauhoista, joiden sekaan hän kaatoi lämmintä vettä.

Seuraavana oli puiden kanto ja pirtin lämmitys. Vesi kannettiin kaivolta ämpärillä ja likavesi laski- tai solkkuämpärillä navetan nurkalla olevalle laskipaikalle, jossa harakat hyppelivät löytääkseen makupaloja. Emäntä alkoi aamupuuron keittoon, joka syötiin yhdeksän maissa.

Kylän teitä ei aurattu talvella. Ne polantuivat koviksi ylistysteiksi, joita oli hyvä kulkea. Tuiskulumi kerääntyi polulle ja polkeutui askeleitten alla, ja näin oli polanne hangen pinnan tasalla.

Taloissa ei ollut jääkaappeja, pakasteita eikä sähköliesiä. Vain yhdessä talossa oli puhelin. Kaupassa käytiin Saijalla linja-auton kyydillä. Tarpeen tullen käytiin ulkokäymälässä.

Pelloilla kasvatettiin ainakin pottuja ohraa ja heinää. Heinä ja ohra varrastettiin seipäille ja ajettiin kuivana latoon hevosen kyydillä.

Keväällä oli "pellon tevot". Ajettiin tunkiolta lehmien, hevosen ja lampaiden sonta, sekä käymälän alus pottumaalle ja uudispelloille. Kylvettiin siemenet ja apulannat sekä kaivettiin pottupenkit, joihin pantiin auringossa ikkunan edessä itäneet siemenperunat. Osa kylän väestä lähti kuukauden ajaksi uittoon.

Kevätkesällä peltotöiden jälkeen vietiin hevoset laitumelle muutamaksi viikoksi ja haettiin takaisin kun heinänteko alkoi. Oli sarkaojien kaivua, siltojen kunnostusta. Myös rakennuksia täytyi rakentaa ja kunnostaa.

Heinä niitettiin hevoskoneella ja varrastettiin seipäille kuivumaan. Kuivat heinät ajettiin kotipihalta karjalatoon ja kauempana saroilla sarkalatoon. Kaikkineen työ kesti kuukauden päivät.

Veneellä kuljettiin heinäniityllä ja kalastamassa. Keväällä heti lumien sulaessa tervattiin vene kuivumaan ja kevättulvan laskiessa käytiin laskemassa verkot veteen. Veneellä pääsi myös marjapaikoille.

Syyskesällä alkoi ohran niitto ja seivästys. Kun ohra oli kuivunut tarpeeksi, alettiin sitä puida ryskällä. Useampi talo toi ohransa samalle paikalle, johon olivat toisiinsa viritettyinä puurunkoinen ryskä ja sitä remmin avulla pyörittävä moottori. Jyvät kuivatettiin ja käytettiin sen jälkeen myllyssä. Ohrajauhoista saatiin puuroa ja leipää, joka varsinkin vasta paistettuna oli hyvää.

Syystöiden jälkeen alkoi pöllin teko. Pöllit parkattiin ristikoille ja ajettiin syyskierällä joen rantaan odottamaan kevään uittoa. Tukit kaadettiin ajon aikana ja ajettiin lanssiin. Tukin latvoista tuli kuitupuupöllejä, jotka ajettiin rantaan mustana ja käytiin parkkaamassa kevätauringossa ennen uittoa.

"Talavisyvänä" lähti osa kylän asukkaista savottaan tukin ja pöllin ajoon. Kevättalvella nosteltiin kuivat lihat seinille kuivumaan. Toiset ajoivat heiniä hevosella niittyladolta ja polttopuita pihalle. Rospuuton aikana tehtiin polttopuut kuivumaan ahavatuuleen. Lumien sulettua alkoi jälleen kevättyöt, vennen tervaus ja sonnan ajo.


Mitä on Mukkala tänään?

On kulunut kuusikymmentä vuotta. Asukkaita on neljässä talossa, viisi henkeä, kaikki eläkeläisiä. Taloja on yksi enemmän sekä yksi uudempi kesämökki järven rannalla. Neljä taloa ja lomamökki ovat lomakäytössä ja yksi vähällä käytöllä.

Kukaan ei lähde töihin, mutta omissa pihapiireissä ovat omat hommansa. Nykyajan tekniikan avulla lämmitetään monia taloja vaivattomasti maalämmöllä, sähköllä tai puulla. Osa taloista on kylmillään tyhjillään ollessaan.

Siitä työstä ja touhusta, joka kuusikymmentä vuotta sitten oli päivittäistä elämää, ei ole paljoa jäljellä. Pelloilla käyvät tehokkaat koneet pyörähtämässä muutaman kerran kesässä: muokkaavat, lannoittavat ja korjaavat sadon sekä vievät sen mennessään. Karja on koottu aikaisempaa isompiin navetoihin, jotka kasvavat kooltaan ja kehittyvät tekniikaltaan edelleenkin. Metsiä harvennetaan ja hakataan omistajan näkökulmasta vaivattomilla tehokkailla teknisesti monimutkaisilla ja hienoilla koneilla. Ainoastaan raivaustyöt on hyvä tehdä itse, jos siihen pystyy.

Mukkala ei ole autioitunut, mutta siellä ei ole enää ansiotyön laitaa kenellekään. On lähdettävä muualle, joko päivittäin tai asumaan, jos aikoo elääksensä työtä tehdä ja palkkaa saada. Oliskohan tämä sitä maaseudun rakennemuutosta?

torstai 5. tammikuuta 2017

Talkoot

Maaseudulla on nykyäänkin  vuosittain metsästysseurojen, tiekuntien ja kyläyhteisöjen talkoita. Niihin ei ole helppoa saada väkeä ja tahtoo olla, että tekijät ovat pitkään jo eläkkeellä olleita vanhoja ihmisiä.

Ennen vanhaan, varsinkin sodan jälkeen jälleenrakennuksen aikana oli talkoohenki voimakasta. Siitä kertoi tänään minulle Erkkilän Hannes, sukunimeltään Saariniemi. Hän oli Pekkalan poikia, joten tietenkin hän oli nuorena Pekkalan Hannes.

Sarivaaraan nousevalla kylätiellä, nyt jo ajat sitten puretun Helisteen mökin kohdalla ja lähellä Leanterin pihatien haaraa oli tiessä jyrkkä kinkama, josta oli vaikeuksia päästä kuorman kanssa hevosella ylös. Tavarat tuotiin hevoskyydillä ja oli ajettava pienillä kuormilla kinkaman takia. 

Paikka on havaittavissa nykyisen uudemman tien vieressä Leanterin puolella tietä.

Vanhemmat miehet puhuivat nuoremmille: - Kun siitä vähänki tuota kinkamaa leikkais niin se auttais palijon. Usuttivat poikia alkamaan hommiin.

Pojat päättivät, että "sunnuntaina, kun on aamupuurot syöty - siinä yheksän maissa", kokoonnutaan kankien, lapioiden ja muiden työkalujen kanssa mäelle.

Oli "kuus- seittemän" nuorta miestä: Pekkalasta, Tasalasta ja muista vaaran taloista, suurin osa sodan käyneitä. Kolme kankimiestä alkoi hakata kinkaman alareunasta kovaa maata. Toiset lapioivat ja kärräsivät irroitettua maata alarinteeseen. 

Kun pyhäpäivä oli kulunut iltaan, oli kinkama laskenut pahimmalta paikkaa puolisen metriä. Jyrkkähän se vieläkin oli, mutta pääsivät isännät kokeilemaan, että miten se kuorma nyt nousee.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Metsurit

Metsuri nimitys keksittiin jo 1950- luvulla, mutta se otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla. Sitä ennen metsätyömiehet eli jätkät parkkasivat kesällä ja syksyllä pöllejä ristikoille, kaatoivat talvella tukkeja hevostien vareen ja ajoivat puut joen rantaan lanssiin sekä uittivat ne keväällä mutkaisia jokia pitkin kohti tehtaita. 

Ajan kuluessa tulivat kirveitten, justeerien, puupääpokien ja myöhemmin metallisten pokasahojen sekä koloraudan (parkkurauta) tilalle vähä kerrassaan tehokkaammat, kätevämmät ja kevyemmät moottorisahat. Miehet ja myös jotkut naiset pukivat päälleen aina vain paremmaksi kehitetyt punaväriset turvavaatteet ja välineet. Puseron päälle vyötäisille laitettiin "rensseli", jossa olivat koukut tai sakset, mittanauha, merkkauskynä ja takana viila ja tulppa-avain sekä ensiapupakkaus. Myöhemmässä vaiheessa oli rensselissä myö laskurilaite.

Hevonen väistyi vetojuhtana ajokoneen tieltä ja sellutehtaille rakennettiin kuorimot. Uiton rinnalle tulivat tukkirekat, jotka valtasivat pikkuhiljaa kuljetukset kokonaan. Kemijoen uitto hiipui yhä pienemmäksi ja loppui kokonaan vuonna 1991. Uiton loppuminen vaikutti kuitupuun mittoihin. Tuli rankamenetelmä.

Näille metsien miehille, eli metsureille alettiin järjestää koulutusta, jossa opetettiin puun apteerausta, eli rungon katkontaa, kasausta, työturvallisuutta ja ergonomisia tapoja työskennellä. Työt tehtiin kuutiomaksulla, joka määräytyi erilaisten vaikeusluokkien mukaan kuten puuston tiheys, pituus, oksaisuus ja puulaji. Siihen sisältyi veroton sahakorvaus 30 %, josta osa oli osattava hakea veroviranomaiselta jälkeenpäin. Tämän lisäksi saivat metsurit erilaisia lisiä.

Kun metsuri aamulla heräsi, oli hän sovittuna aikana varusteisiin pukeutuneena, reppu, pensakanisterit ja sahat valmiina, kun yhtiön "ransetti" tuli. Meno- ja tulomatkoilla kerrottiin päivän parhaat jutut. Muuna aikana työ oli hyvinkin yksinäistä touhua. 

Matkasta maksettiin istumaraha, jos matka oli pitkä ja se ylitti sopimukseen merkityn rajan. Samoin palstalle tarpomisesta sai tossurahan, jos matka venyi pitkäksi. Yhtiöiden kannatti kuitenkin järjestää hakkuut ja auratut palstatiet niin, että tossurahoja ei tarvinnut maksaa ja puiden ajomatkat jäivät lyhyeksi.

Aamun valjetessa oli metsuri työmaalla kypärä päässä rensseli vyötettynä ja saha kädessä, katsoi sopivan puun, nykäisi sahan käyntiin ja vingutti sitä välillä kasaten kuutisen tuntia melko lailla yhteen soittoon. Tankatessa hän ryyppäsi pullosta teetä tai kahvia, puraisi evästä sekä leipä suussa teroitti terän ja huolsi sahan. Talven pimeimpinä aamuina oli apuna kypärään viritetty otsalamppu. Joskus oli lähdettävä hakemaan apua toisen palstan hakkurilta, jos vaikka saha jäi puristuksiin tai puu pahasti konkeloon.

Kullakin metsurilla oli oma palstansa, mutta joskus teki työpari tai suurempikin porukka yhdessä samaa palstaa. Jokaiselle pöllikasalle laitettiin oma keppi ja siihen lippu kasan merkiksi. Kullekin tukille oli pantava erikseen oma lippukeppi, vaikka joskus tuli kaksi lippua samaan keppiin, kun tukit olivat ristikkäin. Se oli aluksi kiellettyä. Piti panna joka tukille oma, jotta kone löytäisi ne lumen alta. Joillakin työmailla riitti, kun kepissä oli lippu erikseen joka tukille, joka kepin alta löytyy.


Lumilisää maksettiin lumen paksuuden mukaan ja kasauksen yhteydessä liputuslisä. Kevyemmät pöllit kasattiin kourakasoihin, suuremmat pöllit ja tukit sai jättää sille sijalle, mihin ne kaatuivat. Hyvin onnistunut kaatojen suuntaus, oikeat pöllikasojen paikat ja oikealla tavalla asetetut lippukepit auttoivat ajomiestä näkemään ajoreitit ja löytämään puut. Huonosti tehdystä työstä saattoi saada moitteita. Koneitten kehittyessä kasaus ajouran varteen muuttui kasaukseksi palstalle ja puut sai kaataa sinne, mihin ne oli helpointa kaataa.

Aluksi jokaisen metsurin tai yhteen liittyneen porukan puut ajettiin omaan kasaan ja palkan sai kuutioitten mukaan. Lanssinnyssäköitä tuli paljon, kun jokaiselle oli erikseen omat pinonsa puutavaralajeittain ja tila kävi ahtaaksi. Yhtiöt kehittelivät kuutiomaksun rinnalle pölkkymenetelmän, jonka avulla voitiin kaikkien puut ajaa samoihin kasoihin. Metsuri luki puut ja pani ylös. Siitä maksettiin lukulisä ja palkka tuli lukulistojen mukaan. Yhtiö tarkasti pistokokein lukulistojen paikkansapitävyyden ja ongelmia syntyi, jos virheitä löytyi. Puut saatettiin mitata myös pystymitalla ennakkoon ja palkka tuli sen mukaan.

Kompuralisäksi kutsuttua ikälisää maksettiin, jotta vanhempikin metsuri saisi töistään jotain jäämään. Lomaraha maksettiin verollisesta palkasta.

Pakkasrajaa ei ollut ja tuiskun aikana yhtiö pyrki järjestämään lingon eteen. Sen perässä miehet pääsivät metsään ja iltapäivällä takaisin. Mesään mentiin satoi lunta, räntää tai vettä. "Se oli ulukoilimatyötä", entinen metsuri sanoi. Jos palstalle ei päässyt, yhtiö maksoi palkan keskipäiväansion mukaan.

Lisien määritys saattoi hyvinkin olla tinkauksen takana. Riippui olosuhteista, työnjohtajan haluista ja kyvyistä, miten yhteisymmärrykseen päästiin. Joskus sopimukseen pääsy oli lujan takana. Arvionvaraiset tekijät olivat vaikeampia, mutta lumen syvyyden saattoi mitata. Ammattimaiset metsurit olivat järjestäytyneitä ammattiliiton jäseniä, koska he saivat sieltä apua ja tukea ongelmiensa selvittämiseen.

Palkkausjärjestelmän moninaisuus kuvastaa kuinka tärkeä rooli metsurilla oli yhteiskunnassa. Yhtiöt tarvitsivat puuta. Niitä tuhannet ja taas tuhannet metsurit kaatoivat ja kasasivat valtavat määrät vuodessa. 

Hyvällä kelillä ja hyvässä metsässä saattoi hyvinkin olla metsurin päivä täynnä suurten saavutusten ja työn riemua, mutta talvella lyhyen päivän, pakkasten, räntäsateiden tai tuiskujen ja paksun lumen aikaan, kun puu kaatuessaan rojahti syvälle lumeen, oli tiena lujassa. Joskus metsurista tuntui, että "onko tämä täyspäisen hommaa". Moni lähti ja jotkut vieläpä menestyivät muissa ammateissa. Paksussa hangessa tarpominen kylmässä ja pimeässä erämaassa oli hyvä pohja lähteä muille maille, "keviämpiin" hommiin.

Metsurit eivät rikastuneet, mutta jotkut nuoret miehet tekivät voimainsa tunnoissa tiukkoja päiviä ja pääsivät paremmille palkoille. Liian kova tahti saattoi kuitenkin käydä terveyden päälle ja tahti hidastui vanhempana.

Metsurien aikakausi oli huipussaan 70-luvun lopulla ja alkoi hiipua 80- luvulla, kun monitoimikoneet pikkuhiljaa kehittyivät yhä paremmiksi. Aluksi koneilla tehtiin osa hakkuista, mutta lopulta koneet valtasivat koko alan. Nyt metsureita tarvitaan enää raivauksessa ja istutuksessa, yleensä aikapalkalla. 

Se metsurien kulta-aika, joka joskus on puheissa ja mielessä, on takanapäin. Nyt eletään erilaista, digitalisaation aikaa.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Juhlasahaus

Elokuussa, kun kesän lämpö vielä henkäili puiden oksistossa, kantelin raivaussahan Kuutsivaaran rinteelle, samoihin aikoihin kuin edellisenäkin vuotena. Siellä se on odotellut sammalmättäiden päällä aina siinä kohtaa, missä päivän työ on loppunut. Oli marraskuun kahdeskymmenes päivä, kun kannoin sen reppu selässä ja pensiiniastia kädessä vaaran lumista rinnettä alas autolle ja toin kotiin varastoon odottamaan seuraavaa savottaa.

Toisinaan saha soi iloisemmin ja "otti vihasemmin puun kylykeen", toisinaan alakuloisesti ja raskaasti. Ajattelin, että "pensakoneet ne elää ilimojen mukaan" ja säätelin tyhjäkäyntiä sopivimmille kierroksille. 


Kun tuntui siltä, että nyt riittää tälle päivälle, vetäisin sahalla kaadettavan puun pitkään kantoon miehen vyötärön korkeudelta, laskin sanhan maahan ja panin valjaat ja kypärän kannon nokkaan. Siitä saha sitten seuraavalla kerralla löytyi ja helähti käyntiin muutamalla varmalla nykäisyllä. Pärähteli niin kuin olisi iloinen uudesta tapaamisesta.

Kun lopetin päivän työn, jätin kypärän ja valjaat pitkän kannon päähän ja sahan maahan. Siinä se odotteli, että se ukko sieltä muilta kiireiltään ehtii uudelleen työmaalleen. Saha oli helppo löytää, kun kannon päässä oleva punainen kypärä näkyi kauas.

Kesällä onkireissusta iltayöstä pois tullessa sanoin: "Viime syksynä sahasin kaksikymmentä kaksi päivää ja nyt sahaankin nelijäkymmentä nelijä päivää." Ajattelin enemmänkin aikaa, joka minulla on käytettävissä: kolme päivää viikossa töissä ja neljä raivaamassa. 


Pitkään se sitten meni, ennen kuin valmista tuli. Moneen kertaan ajattelin, milloinkahan saan viimeisen läntin sahatuksi. Sattumalta se oli juuri neljäskymmenesneljäs sahauspäivä, kun katselin aamulla, että ei ole enää paljoa. Toinen laita näkyi jo sakeikon läpi.

Pari vuotta sitten menin metsänhoitoyhdistykseen ja sanoin 
metsäneuvojalle: "Meinasin alakaa sahaamaan sitä Kuutsivaaran kylykiä. Ei se niin houkutteleva ole, mutta meinasin tehdä." Tehtiin suunnitelma ja aloin sahata. Olin aikaisemmin kysynyt Metsäkeskuksen asiantuntijoilta, kävisikö tämä rinne suojeluun, mutta ei ollut siihen perusteita.

Rinteellä on kuusikkotuppaleita, lepikkoa ja tiheitä koivikoita. Tavoitteena on tasainen kuusikko. Myös seassa hyvin harvassa olevat männyt säästetään. Järjestys on, että ensin jätetään mänty, jos se on sillä kohtaa ja muut ympäriltä pois. Seuraavaksi tärkein on kuusi. Jos havupuuta ei ole, jätetään siihen koivu. Lepät olen kaatanut maahan. Myös yksittäisiä haapoja jätin pystyyn, kun muuta puuta ei ollut. Kaikki sellaiset puut, joissa oli paha vika, kaadoin maahan.

Raivaamaton ryteikkö, josta saattaa löytyä myös kuusen taimi. Sille tehdään kasvutilaa. Puita on niin tiheässä, että ne eivät suostu kaatumaan muuten kuin käsin puu kerrallaan kaatamalla. Kuvan etuosassa on noin yhdeksäntoista erikokoista puuta. Tiheys lienee reilut kymmenentuhatta puuta hehtaarille. Raivauksen jälkeen siihen jää kaksi - kolme puuta. 

Luonto on jo aloittanut oman harvennustyönsä jo aiemmin. Kilpailu valosta on kovaa. Raivaus nopeuttaa luonnon kiertoa ja rungoista tulee suurempia, vahvempia ja terveempiä. Sama se on porkkanamaasakin, jos et harvenna, et saa porkkanoitakaan.


Myös koivikon seassa oli kuusentaimia, joten kuusikko valtaa pikkuhiljaa rinteen. Näin se olisi tapahtunut ilman harvennustakin, mutta nyt kuusikko kasvaa nopeammin. Raivausjäte painuu maahan parissa kolmessa vuodessa, mutta se lannoittaa metsää ehkä kymmeniä vuosia.

Tästä metsästä tulee oikein hyvä hiilinielu. Se hiilen määrä, joka raivausjätteestä ja niiden juurista vapautuu, on hyvin pieni siihen nähden, kuinka paljon runkopuihin tulevina vuosina sitoutuu hiiltä.

Mutta ompahan yksi puu jäänyt kaatamatta: kuvan keskellä oleva känttyrä koivu.
Talven lähestyessä täytyi panna lämmintä kampetta päälle ilmojen mukaan ja lumen satamisen jälkeen oli repussa oltava vaihtokäsineitä. Märillä kinttailla kastuu sahan kaasuvipu ja vaijeri. Seuraavalla kerralla se on jäässä ja saha ulvoo täysillä. Menee pitkään kämmenillä sulata, ennen kuin saha alkaa taas pelata. Aikansa kun lipsuttelin ja kaadoin välillä muutaman puun ulvovalla sahalla, alkoi saha hiljalleen sulata ja kaasu pelata. Täysillä kierroksilla sahaaminen polttaa pian koneen. Siksi se on sammutettava välillä.

Harvennustiheys puiden pituudesta riippuen oli noin 1500 puuta hehtaarille. Kaadettavaa oli paljon kun toisin paikoin oli yli 10 000 puuta hehtaarilla, mutta siellä täällä oli harvempia aukkokohtia. Monessa kohtaa rinteellä on kaadettuja puita ristikkäin paksuna kaskena. Pensaa paloi noin sata litraa.

Nyt metsä on harvennettu ja puiden kasvu alkaa kiihtyä. Lahoavat raivausjätteet antavat kasvaville puille voimaa hyvinkin kymmenisen vuotta. 

Viimeisen päivän iltapuolella saha tuntui tylsältä, mutta annoin terälle kierroksia ja puuta kaatui. Viimein tuli aika, jolloin sain lähteä kamppeitten kanssa alas rinnettä. Tunsin, että "on juhlavaa, kun saa työ lopulta päätökseen. Leukava homma!"

Ensi vuonna raivaan eri kohdassa.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kuvia Satulinnasta

Isä-Uuno teki syyskesällä 1965 Taisto Katajisalon kanssa pienen kämpän Ritavaaran palstaan kummulle pienen hetteinä pulppuavan ojan rannalle korpikuusikon suojaan. Kämpän oli tarkoitus palvella tulevina talvina tukikohtana pöllinajossa. Myöhemmin syksyllä rakensi Uuno hevoselle tallin kämpän taakse kämpän takaseinää vasten. Eräänä syyskesän iltana Uuno nimesi kämpän satulinnaksi.

Samanlaisia tukkikämppiä tehtiin kylän talojen metsiin kymmenkunta kappaletta. Monet niistä olivat useamman tilan yhteisiä hiukan suurempia kämppiä. Valtaosa näistä rakennuksista on tuhoutunut korjauskelvottomiksi.

Sisällä oven vasemmalla puolella oli pieni kamina, jonka keittolevyllä saattoi valmistaa ruokaa. Oikealla sivulla oli lavitsa yhdelle miehelle ja takaseinällä toinen lavitsa. Sisälle mahtui mukavasti kaksi miestä, mutta kämpällä lienee nukuttu myös kolmistaan.

Yöllä nukkuessa roikkuivat housut, takki, sukat ja kengät katon nauloissa, joita oli lyöty vieriviereen hirsien kylkiin. Sukkamehu haisi iltapuolella, mutta siihen tottui ja uni oli päivän raskaan työn jälkeen raukeaa ja virkistävää. Tuli lepatti kaminassa ja kiehisten tervaksen tuoksu levisi kämppään. 

Aamulla Uuno nousi aikaisin, vuoli kiehisiä, raapaisi tulet ja pani pannun hellan kuumalle keittolevylle. Oli mukava nouseskella ylös, vedellä kuivat kamppeet päälle ja kengät jalkaan, kun juuri höystetty pannu oli uunin pankolla ja Isä-Uuno hiljalleen tupakoi ja raataili.

Lavitsan alla oli vanhoista kumikengistä varsia lyhentämällä tehtyjä "seutukenkiä", jotka saattoi vetää loppasiltaan jalkaan, jos oli yöllä tarve käydä ulkona. Käymälää ei ollut. Käytiin kyykyllä kuusikossa.

Makuuvaatteet nostettiin katon sukankuivatusnauloihin, kun oltiin pedemmäksi aikaa lähdössä kotikonnuille. "Ei hiiret hakkaa", sanottiin.

Satulinnaan oli matkaa hevostalvitietä pitkin kotipihalta reilut kymmenen kilometriä, eli reilun parin tunnin matka, kun oli ennestään poljettu tie. Kun talven tultua mentiin ensimmäisen kerran Satulinnaan pöllinajoon, käveli Uuno aavalla edessä varmistamassa, että ei ole sulaa, johon hevonen voisi pudota.

Joskus saattoi Uuno lähteä kevättä odotellessa pariksi yöksi kämpälle nauttimaan erämaan henkäyksistä. Silloin hän keitti yöllä yöpuoliskahvit ja kuunteli pihalla nauraako riekko jängällä. Joskus nauroi ja siitäkös Uuno sai jutun juurta aikaan.


Satulinna palveli alkuvuodet tukkikämppänä ja sen jälkeen vuosikymmenen  metsämiesten tukikohtana. Nyt se on  ollut kolmisen kymmentä vuotta käyttökelvoton. Joku rautapyytäjä on pitänyt kämppää tukikohtanaan. Minäkin olen sitä harrastanut, mutta en muista jättäneeni rautoja Satulinnaan. Seinää vasten ovat rautainen hevosen luokka ja pokasaha. Oven yläpuolella näkyy tasaiseksi veistetty kohta, johon Uuno kirjoitti keppikirjaimilla "SATULINNA".

Kun kämpän katto on pettänyt, on kämppä alkanut lahota hyvin nopeasti. Talli oli kämpän takana. Siitä näkyvät enää pohjapuiden jäänteet. Seinähirret on purettu ja ajettu polttopuuksi kotikonnuille viimeisinä vuosina.

Juurakkoreki, joka koottiin nopeasti puista, joihin jätettiin juurakko kiinni. Juurakosta veistettiin rekeen keula. Tätä rekeä lienee tarvittu tallin teossa, kun hirret on ajettu sulan maan aikaan. Talli oli jo alkujaan heikompaa tekoa kuin kämppä. Tulee mieleen, miten hevonen saatiin upottavien aapojen taakse kesäaikaan. Muistikuvissa on, että jostakin kautta kumpuja pitkin löytyi reitti, josta hevonen saatiin paikalle. Reki tehdä rotaistiin kämpällä.

Tarvekalu, joka oli jätetty kämpän taakse kuusen tyvelle. Miekä lienee ollut, en tiedä. Mihin rekirauta viittaa, en tiedä.