lauantai 18. marraskuuta 2017

Samalla kertaa

Pyrytti. 
- Niin. Olis vielä se renkaan vaihto. Jos sais vielä senki samalla kertaa, kun tässä on kaikki muut asiat jo hoidettu, ajattelin. Olivat liukkaan tuntoisiksi menneet, vaikka ei pitäisi olla vielä kuitenkaan sakkorenkaita.

Kaivoin puhelimen taskusta. Nostin sen yläviistoon, että räntä ei kastelisi sitä muualta kuin nahkakansista. Hain Fonectan avulla numeron, soitin ja esittelin itseni:
- Olis renkaitten vaihto. Minä olen Rovaniemellä ja lähen tästä ajelemaan. Käviskö semmonen?
- Tule vain. Viiteen ollaan täälä.
- Pitäskö se niitä kokoja ilimottaa. Auto on tuola parin saan metrin päässä?
- Joo. Ilimota. Laitan renkaat valamiiksi.

Tihrustin numeroita hämärtyvässä iltapäivässä. Soitin, että tämmösiä ne ovat.
- Pannaanko oikeen hyvät?
- Mikkä ne semmoset on? Kysyin ja myyjä selitti.
- On uusi malli. On kuule hyvä pito.
- Joo. Pannaan semmoset.

Ajeleksentelin autojonossa Kemijärveä kohti. Kokeilin vielä ennen liikkeeseen tuloa, kuinka helposti sutii ja heti oli sutimisenesto päällä. Ajoin suoraan hallin ovelle ja astuin käyntiovesta sisään.

Oli täysi tohina päällä. Lattia täynnä uusia kelkkoja ja touhuunsa keskittyneet miehet niiden kimpussa. 
- Kokoavat myyntiin, ajattelin. Seisoin hetken ja katselin.
- Oli se renkaiden vaihto, sanoin venyttäen.
- Ajanko tähän? Katsoin vapaata paikkaa oven vieressä ja sen edessä olevaa rengaspinoa.

Yksi nuorista miehistä alkoi suoristautua kelkkansa yltä. Katseli vielä hetken ikään kuin muistaakseen, mihin jäi ja kääntyi verkkaisesti kohti nosto-ovea ja avasi sen. Hän ohjasi minut autoineni sisälle ja näytti käsillään merkin pysähtyä.

Nousin ylös. Mies työnsi verkkaiseen, mutta määrätietoiseen tapaansa nostolaitteen jokaisen renkaan kohdalle ja pumppasi auton ylös parilla varmalla liikkeellä. Laittoi sitten ilmanpainejohdot järjestykseen ja alkoi päästellä renkaita.

Samaan aikaan käveli toinen vanhempi asentaja, otti renkaan, päästi ilmat, purki vanhan kumin ja venttiilin pois ja pani uuden venttiilin kumiosat rasvattuna tilalle. Puhdisti vannetta, sipaisi uuteen renkaaseen rasvaa ja pani paikoilleen. Puhalsi ilmanpaineella renkaan kunnolla paikalleen, laski ilmat ja laittoi uudet venttiilin sisäosat. Laittoi sitten paineen mittarilla tarkasti katsoen.
- Ku vanhaksi menee, niin kumi kovenee, eikä piä. Hän puheli.

Käännyin uusiin kellkoihin ja sanoin: - Menevät myyntiin?
- Ennakkomyynnissä. Keväällä jo kun saivat kausialennusta.
- Saako näitä kattoa? Kysyin.
- Tuola toisessa hallissa on lisää. Nuorempi mies sanoi, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä niitä katselemaan.

Toinen kaveri sai kaikki renkaat irroitettua, päästeli ilmat pois, otti valmiin renkaan, alkoi tasapainoittaa ja pani saman tien paikalleen. Hän laski auton sitä mukaa alas, kun oli valmista, rengas kerrallaan.

Kun viimeistä rengasta laskettiin, käveli vanhempi mies avaamaan ovea.
- Kassan kautta. Sanoin.
- Joo, minä soitan. Vanhempi mies sanoi.

Maksoin. Taempana istui vanhempi nainen ja toivoti hyvää matkaa.
- Omistaja. Ajattelin.
Tielle päästyäni kokeilin, miten sutii. Ei sutinut.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Takaisin kotiin - Eilan evakkomatka

Saijalaiset vietiin syksyllä 1944 evakkoon Kälviälle. Eilan perhe asui Ensti Jylhän talossa. Kevättalvella 1945 suunnittelivat Tennes-Matti ja Sussu-Vappu paluuta kotikonnuille Saijalle.

Nelivuotias pojantytär Eila, joka oli syntynyt Ylitorniolla talvisodan evakkoreissulla, halusi ukin ja mummin matkaan. Vanhempi Aili jäi Kälviälle, kun hän oli mennyt siellä kouluun.

Juna pysähtyi tullessa Oulussa odottamaan vastaan tulevaa junaa. Lähellä oli elokuvateatteri, jonne Tennes-Matin porukka meni. Siellä he näkivät filmin "Laulu tulipunaisesta kukasta".

Saijalle oli tehty pieni neliseinäinen väliaikainen mökki, johon väki asettui talveksi asumaan. Myös elukoille oli rakennettu suoja. Oli lehmä ja yksi mullikka sekä Urpo-ruuna.

Eila kulki Poikkilassa joen takana Irman luona. Siellä hän sai leikkiä ikäistensä kanssa. Irman äiti Mirjami oli lempeä-ääninen vankka pyöräkkä nainen. Hän sanoi vienolla äänellään: "Eila. Tule sinä keittiöön kahville".

Polku kulki Lammas- ja Autiokosken välistä joen yli. Eräänä iltana Eila viipyi niin myöhään, että alkoi hämärtää. Kun Eila ylitti jokea, tuli Hannes setä Törmäsen kujaa alas. Eila ajatteli, että nyt se on vihainen.

- Jo me ootettihin sinua, Hannes tiukkasi.
- Miten se niin myöhään olet jääny.

Eila säikähti, mutta Hannes ottikin Eilan syliin ja kääntyi kotia kohti. Ei se ollutkaan vihainen.

Äiti ja isä tulivat seuraavana kesänä ja äidin mukana oli seitsemän viikon ikäinen Mikko, kolmevuotias Olli ja vanhempi Aili.

Kun uusi talo oli saatu valmiiksi, asui Tiihosen väki pikkupirtissä talven. Eila lähti koulutielle uudesta talosta. He saivat Ailin kanssa nukkua vintillä rankisessa.

Kerran jyrisi kova ukonilma ja räsähti talon sähköjohdossa. Eila säikähti, että osuiko se äitiin joka nukkui pirtissä ja hiippaili katsomaan. Ei ollut pirttiin tullut.

Tennes-Matti kävi sodan jälkeen ostamassa uuden hevosen, Vuokko tamman, Ensti Jylhältä Kälviältä. Vuokko oli "viriä" hevonen.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kukka-Jenni ja Tossu-Ämmi

Saijan kylän lähellä asui sodan jälkeen kaksi naista perheineen omissa pihapiireissään ja omissa oloissaan metsien keskellä. Kylän itäpuolella Patokoskella Tenniöjoen varressa Kuukkumaojan suun alapuolella asuivat Kukka-Jenni ja hänen lähes sokea tytär Helio noin kolmen ja puolen kilometrin päässä muista kylän taloista. Kaupalle oli matkaa viisi kilometriä.

Joen törmällä pienen piha-aukean laidalla on punamullalla maalattu pieni mökki, jossa Jenni asusteli tyttärensä kanssa. Pihassa oli pieni navetta ja sauna. Jenni pyyteli kesällä kalaa joesta vavalla, oottokoukuilla ja verkonpätkillä.

50-luvun alussa rakensi Eemeli Kallioinen poikansa Martin kanssa Kukkalaan navetan kahdelle lehmälle ja vasikoille ja saunan. He söivät aamulla tukevan aamiaisen ja lähtivät kävellen työmaallensa, vähän matkaa kirkonkylään menevää tietä, siitä harjuojalle ja ojan jälkeen harjun pohjoispuolella kulkevaa kärrytietä Kukkalaan. Menomatkalla viritteli Eemeli oottokoukkuja ja koki ne palatessa. Haukia tuli välillä kantaa asti.

Kerran kun Eemeli ja Martti menivät aamulla Kukkalaan, oli Jenni vetänyt ison hauvenvötkyn ylös Eemelin laittamasta koukusta. Hän sanoi Eemelille:
- Minä vejin sen ku se niin siinä mesusi.
- No. Minä annan sen sulle, ku olet kerran sen maalle vetäny. Saat pitää haukes. Eemeli vastasi.

Jenni ja Helio niittelivät heinää talon ympäriltä ja jokivarresta, kasvattivat perunaa ja pyysivät kalaa. Ympärillä ovat hyvät marjamaat ja metsässä riistaa.
- Se Erkki se mulle opetti, että pane lyhy verkonpätkä ojan suuhun, niin saat hyviä tammakoita, Jenni kertoi ja jatkoi: - Kerran minä otin vavan ja nakkasin tuohon koskeen, siihen mistä ennen sai lohia. Ja semmonen hauenroisto tarttu, mutta sain minä sen maalle. Vavat olivat silloin koivukeppejä, joiden latvaan oli sidottu uistinlanka ja haukiuistin langan päähän.

Osuuskaupassa Kukkalan asukkaat kävivät kesällä polkua kävellen ja talvella hiihtäen. Aamulla aikaisin oli elukoiden hoito, talon ja veden lämmitys ja kanto. Iltapäivällä oli elukat hoidettava ja lypsettävä uudelleen ja myöhemmin annettiin vielä vettä ja heinävihkot. Sonnan luonti oli jokapäiväistä työtä.

Kylän pohjoispuolella Nilihaaran suussa pienessä lautamökissä asusti Tossu-Ämmi perheensä kanssa. Hänellä oli matkaa kylän laitamille yli kolmetoista kilometriä ja kaupalle kilometrin pidempään. Ämmin mies Kalle joutui partisaaniem vangiksi. Yöllä hakivat eikä sen koommin palannut.

Sodan jälkeen meni Ämmi naimisiin Tikkisen kanssa. Tikkisellä oli myös omia lapsia. Erämaan keskellä Ämmin porukka eleli pienen peltoaukean ympäröimänä mökissään. Kauppareissulle on Ämmin ollut lähdettävä anivarhain, jotta on kerinnyt taivaltaa toista peninkulmaa suuntaansa reppu selässä kaupalle.

Olisi siinä nykyihmisille kokemista elää kumman tahansa ämmin elämäntilanteessa, vaikka yhden päivän verran.




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kelin aika

Ennen ja ehkä vielä nykyäänkin on tärkeä tuntea vuodenajat. Nyt on edessä kelin aika. Hanki on vielä pehmeää, mutta ei ole kauan ja silloin alkaa kelin aika. Porot nousevat sevän (saamen kielestä, ceevi, kantava hanki, ei luja) päälle ja kelkoilla alkaa päästä hangella mihin haluaa. Jää vain matala jälki. Silloin on aika ajella polttopuita rantakoivikoista kotimökin halkorantteelle. Päivä on pitkä ja valoa riittää.

Kelin aika kestää parisen viikkoa ja joskus pidempään. Sen jälkeen tulevat soselumet ja yöpakkasen jälkeen kantava hanki. Kaikki voivat aamupakkasen jälkeen nousta hangen selkään ja mennä minne haluavat. Pitää kuitenkin huolehtia, että aurinko ei ehdi sulattaa lunta liikaa ja ehtii kotiin ennen kuin hanki alkaa pettää.

Puun ajoa voi hyvinkin jatkaa vielä hangen aikana, mutta silloin alkaa tulla esteitä. Monissa ojissa on jo tulva ja jokijäälle voi nousta vesi, varsinkin rannalle porevesi.

Takavuosina lähti kylän isäntä pitkään suunnitellulle lomareissulle ja ajankohta sattui olemaan juuri kun alkoi kelin aika. Sitä oli jo odoteltu ja halkorantteet olivat tyhjiksi kulutetut. Naapuri riemastui ja sanoi: "Se se perkele lähti reisuun ja eikö se ymmärtäny, että nythän on kelin aika?"

Kun hangen aika päättyy, alkaa rospuutto. Silloin ei metsässä pääse mihinkään muulloin kuin aamuyöstä ohuen hangen selässä, jos tulee yöpakkanen. Pilvisellä ei enää tule.

Kun lumet sulavat, on kevätkesä, sitten juhanuskesä, sitten keskikesä ja syyskesä tai loppukesä. Kesä päättyy syksyyn ja syksyn lopulla on syyskierä, jolloin maa on jo jäässä ja lunta on sen verran, että reki luistaa. Kantavan jäisen maan päällä on hyvä liikkua ja lumi ei vielä haittaa työn tekoa. Silloin ajettiin pöllipinot jokirantoihin ja haettiin niittyladoilta heiniä kotipihan karjalatoon.

Kun syyskierä päättyy, alkaa sydäntalvi, jolloin lumi on pehmeää ja sitä satelee vähä kerrassaan lisää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Mukkala ja maaseudun rakennemuutos

Mukkala 1950-luvulla

Mukkalan kylä on Mukkalanjärven ja Ukonlammen ympärillä oleva kahdeksan talon taloryhmä. Luoteessa alkaa Saijan kylän asutus Lehtimäen taloista, kaakon puolella ovat Raatikan talot ja Kuolajoen takana lännessä Haukkalan talot.

1950-luvulla oli taloissa isännän ja emännän lisäksi lapsia ja joissakin taloissa isovanhempia. Navetassa oli lehmiä ja lampaita ja tallissa hevonen. Myös sika oli melkein joka talossa. Sonni oli tarpeellinen, mutta ajan tullen se pantiin karjapohjolan autoon ja myytiin lihanostajalle. Yhdessä taloista oli poroja.

Aamulla kuuden maissa noustiin ylös, ryypättiin kuppi kahvia ja alettiin töihin. Kouluikäiset lähtivät Raatikan kansakoulun oppiin. Ensimmäisenä oli navetointi, Lehmät lypsettiin, anettiin juottoämpäristä vettä ja ruokittiin. Heinän lisäksi annettiin hiukan väkirehua. Samalla kertaa ruokittiin lampaat ja hevonen. Isäntä teki hevoselle appeen oljista ja jauhoista, joiden sekaan hän kaatoi lämmintä vettä.

Seuraavana oli puiden kanto ja pirtin lämmitys. Vesi kannettiin kaivolta ämpärillä ja likavesi laski- tai solkkuämpärillä navetan nurkalla olevalle laskipaikalle, jossa harakat hyppelivät löytääkseen makupaloja. Emäntä alkoi aamupuuron keittoon, joka syötiin yhdeksän maissa.

Kylän teitä ei aurattu talvella. Ne polantuivat koviksi ylistysteiksi, joita oli hyvä kulkea. Tuiskulumi kerääntyi polulle ja polkeutui askeleitten alla, ja näin oli polanne hangen pinnan tasalla.

Taloissa ei ollut jääkaappeja, pakasteita eikä sähköliesiä. Vain yhdessä talossa oli puhelin. Kaupassa käytiin Saijalla linja-auton kyydillä. Tarpeen tullen käytiin ulkokäymälässä.

Pelloilla kasvatettiin ainakin pottuja ohraa ja heinää. Heinä ja ohra varrastettiin seipäille ja ajettiin kuivana latoon hevosen kyydillä.

Keväällä oli "pellon tevot". Ajettiin tunkiolta lehmien, hevosen ja lampaiden sonta, sekä käymälän alus pottumaalle ja uudispelloille. Kylvettiin siemenet ja apulannat sekä kaivettiin pottupenkit, joihin pantiin auringossa ikkunan edessä itäneet siemenperunat. Osa kylän väestä lähti kuukauden ajaksi uittoon.

Kevätkesällä peltotöiden jälkeen vietiin hevoset laitumelle muutamaksi viikoksi ja haettiin takaisin kun heinänteko alkoi. Oli sarkaojien kaivua, siltojen kunnostusta. Myös rakennuksia täytyi rakentaa ja kunnostaa.

Heinä niitettiin hevoskoneella ja varrastettiin seipäille kuivumaan. Kuivat heinät ajettiin kotipihalta karjalatoon ja kauempana saroilla sarkalatoon. Kaikkineen työ kesti kuukauden päivät.

Veneellä kuljettiin heinäniityllä ja kalastamassa. Keväällä heti lumien sulaessa tervattiin vene kuivumaan ja kevättulvan laskiessa käytiin laskemassa verkot veteen. Veneellä pääsi myös marjapaikoille.

Syyskesällä alkoi ohran niitto ja seivästys. Kun ohra oli kuivunut tarpeeksi, alettiin sitä puida ryskällä. Useampi talo toi ohransa samalle paikalle, johon olivat toisiinsa viritettyinä puurunkoinen ryskä ja sitä remmin avulla pyörittävä moottori. Jyvät kuivatettiin ja käytettiin sen jälkeen myllyssä. Ohrajauhoista saatiin puuroa ja leipää, joka varsinkin vasta paistettuna oli hyvää.

Syystöiden jälkeen alkoi pöllin teko. Pöllit parkattiin ristikoille ja ajettiin syyskierällä joen rantaan odottamaan kevään uittoa. Tukit kaadettiin ajon aikana ja ajettiin lanssiin. Tukin latvoista tuli kuitupuupöllejä, jotka ajettiin rantaan mustana ja käytiin parkkaamassa kevätauringossa ennen uittoa.

"Talavisyvänä" lähti osa kylän asukkaista savottaan tukin ja pöllin ajoon. Kevättalvella nosteltiin kuivat lihat seinille kuivumaan. Toiset ajoivat heiniä hevosella niittyladolta ja polttopuita pihalle. Rospuuton aikana tehtiin polttopuut kuivumaan ahavatuuleen. Lumien sulettua alkoi jälleen kevättyöt, vennen tervaus ja sonnan ajo.


Mitä on Mukkala tänään?

On kulunut kuusikymmentä vuotta. Asukkaita on neljässä talossa, viisi henkeä, kaikki eläkeläisiä. Taloja on yksi enemmän sekä yksi uudempi kesämökki järven rannalla. Neljä taloa ja lomamökki ovat lomakäytössä ja yksi vähällä käytöllä.

Kukaan ei lähde töihin, mutta omissa pihapiireissä ovat omat hommansa. Nykyajan tekniikan avulla lämmitetään monia taloja vaivattomasti maalämmöllä, sähköllä tai puulla. Osa taloista on kylmillään tyhjillään ollessaan.

Siitä työstä ja touhusta, joka kuusikymmentä vuotta sitten oli päivittäistä elämää, ei ole paljoa jäljellä. Pelloilla käyvät tehokkaat koneet pyörähtämässä muutaman kerran kesässä: muokkaavat, lannoittavat ja korjaavat sadon sekä vievät sen mennessään. Karja on koottu aikaisempaa isompiin navetoihin, jotka kasvavat kooltaan ja kehittyvät tekniikaltaan edelleenkin. Metsiä harvennetaan ja hakataan omistajan näkökulmasta vaivattomilla tehokkailla teknisesti monimutkaisilla ja hienoilla koneilla. Ainoastaan raivaustyöt on hyvä tehdä itse, jos siihen pystyy.

Mukkala ei ole autioitunut, mutta siellä ei ole enää ansiotyön laitaa kenellekään. On lähdettävä muualle, joko päivittäin tai asumaan, jos aikoo elääksensä työtä tehdä ja palkkaa saada. Oliskohan tämä sitä maaseudun rakennemuutosta?

torstai 5. tammikuuta 2017

Talkoot

Maaseudulla on nykyäänkin  vuosittain metsästysseurojen, tiekuntien ja kyläyhteisöjen talkoita. Niihin ei ole helppoa saada väkeä ja tahtoo olla, että tekijät ovat pitkään jo eläkkeellä olleita vanhoja ihmisiä.

Ennen vanhaan, varsinkin sodan jälkeen jälleenrakennuksen aikana oli talkoohenki voimakasta. Siitä kertoi tänään minulle Erkkilän Hannes, sukunimeltään Saariniemi. Hän oli Pekkalan poikia, joten tietenkin hän oli nuorena Pekkalan Hannes.

Sarivaaraan nousevalla kylätiellä, nyt jo ajat sitten puretun Helisteen mökin kohdalla ja lähellä Leanterin pihatien haaraa oli tiessä jyrkkä kinkama, josta oli vaikeuksia päästä kuorman kanssa hevosella ylös. Tavarat tuotiin hevoskyydillä ja oli ajettava pienillä kuormilla kinkaman takia. 

Paikka on havaittavissa nykyisen uudemman tien vieressä Leanterin puolella tietä.

Vanhemmat miehet puhuivat nuoremmille: - Kun siitä vähänki tuota kinkamaa leikkais niin se auttais palijon. Usuttivat poikia alkamaan hommiin.

Pojat päättivät, että "sunnuntaina, kun on aamupuurot syöty - siinä yheksän maissa", kokoonnutaan kankien, lapioiden ja muiden työkalujen kanssa mäelle.

Oli "kuus- seittemän" nuorta miestä: Pekkalasta, Tasalasta ja muista vaaran taloista, suurin osa sodan käyneitä. Kolme kankimiestä alkoi hakata kinkaman alareunasta kovaa maata. Toiset lapioivat ja kärräsivät irroitettua maata alarinteeseen. 

Kun pyhäpäivä oli kulunut iltaan, oli kinkama laskenut pahimmalta paikkaa puolisen metriä. Jyrkkähän se vieläkin oli, mutta pääsivät isännät kokeilemaan, että miten se kuorma nyt nousee.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Metsurit

Metsuri nimitys keksittiin jo 1950- luvulla, mutta se otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla. Sitä ennen metsätyömiehet eli jätkät parkkasivat kesällä ja syksyllä pöllejä ristikoille, kaatoivat talvella tukkeja hevostien vareen ja ajoivat puut joen rantaan lanssiin sekä uittivat ne keväällä mutkaisia jokia pitkin kohti tehtaita. 

Ajan kuluessa tulivat kirveitten, justeerien, puupääpokien ja myöhemmin metallisten pokasahojen sekä koloraudan (parkkurauta) tilalle vähä kerrassaan tehokkaammat, kätevämmät ja kevyemmät moottorisahat. Miehet ja myös jotkut naiset pukivat päälleen aina vain paremmaksi kehitetyt punaväriset turvavaatteet ja välineet. Puseron päälle vyötäisille laitettiin "rensseli", jossa olivat koukut tai sakset, mittanauha, merkkauskynä ja takana viila ja tulppa-avain sekä ensiapupakkaus. Myöhemmässä vaiheessa oli rensselissä myö laskurilaite.

Hevonen väistyi vetojuhtana ajokoneen tieltä ja sellutehtaille rakennettiin kuorimot. Uiton rinnalle tulivat tukkirekat, jotka valtasivat pikkuhiljaa kuljetukset kokonaan. Kemijoen uitto hiipui yhä pienemmäksi ja loppui kokonaan vuonna 1991. Uiton loppuminen vaikutti kuitupuun mittoihin. Tuli rankamenetelmä.

Näille metsien miehille, eli metsureille alettiin järjestää koulutusta, jossa opetettiin puun apteerausta, eli rungon katkontaa, kasausta, työturvallisuutta ja ergonomisia tapoja työskennellä. Työt tehtiin kuutiomaksulla, joka määräytyi erilaisten vaikeusluokkien mukaan kuten puuston tiheys, pituus, oksaisuus ja puulaji. Siihen sisältyi veroton sahakorvaus 30 %, josta osa oli osattava hakea veroviranomaiselta jälkeenpäin. Tämän lisäksi saivat metsurit erilaisia lisiä.

Kun metsuri aamulla heräsi, oli hän sovittuna aikana varusteisiin pukeutuneena, reppu, pensakanisterit ja sahat valmiina, kun yhtiön "ransetti" tuli. Meno- ja tulomatkoilla kerrottiin päivän parhaat jutut. Muuna aikana työ oli hyvinkin yksinäistä touhua. 

Matkasta maksettiin istumaraha, jos matka oli pitkä ja se ylitti sopimukseen merkityn rajan. Samoin palstalle tarpomisesta sai tossurahan, jos matka venyi pitkäksi. Yhtiöiden kannatti kuitenkin järjestää hakkuut ja auratut palstatiet niin, että tossurahoja ei tarvinnut maksaa ja puiden ajomatkat jäivät lyhyeksi.

Aamun valjetessa oli metsuri työmaalla kypärä päässä rensseli vyötettynä ja saha kädessä, katsoi sopivan puun, nykäisi sahan käyntiin ja vingutti sitä välillä kasaten kuutisen tuntia melko lailla yhteen soittoon. Tankatessa hän ryyppäsi pullosta teetä tai kahvia, puraisi evästä sekä leipä suussa teroitti terän ja huolsi sahan. Talven pimeimpinä aamuina oli apuna kypärään viritetty otsalamppu. Joskus oli lähdettävä hakemaan apua toisen palstan hakkurilta, jos vaikka saha jäi puristuksiin tai puu pahasti konkeloon.

Kullakin metsurilla oli oma palstansa, mutta joskus teki työpari tai suurempikin porukka yhdessä samaa palstaa. Jokaiselle pöllikasalle laitettiin oma keppi ja siihen lippu kasan merkiksi. Kullekin tukille oli pantava erikseen oma lippukeppi, vaikka joskus tuli kaksi lippua samaan keppiin, kun tukit olivat ristikkäin. Se oli aluksi kiellettyä. Piti panna joka tukille oma, jotta kone löytäisi ne lumen alta. Joillakin työmailla riitti, kun kepissä oli lippu erikseen joka tukille, joka kepin alta löytyy.


Lumilisää maksettiin lumen paksuuden mukaan ja kasauksen yhteydessä liputuslisä. Kevyemmät pöllit kasattiin kourakasoihin, suuremmat pöllit ja tukit sai jättää sille sijalle, mihin ne kaatuivat. Hyvin onnistunut kaatojen suuntaus, oikeat pöllikasojen paikat ja oikealla tavalla asetetut lippukepit auttoivat ajomiestä näkemään ajoreitit ja löytämään puut. Huonosti tehdystä työstä saattoi saada moitteita. Koneitten kehittyessä kasaus ajouran varteen muuttui kasaukseksi palstalle ja puut sai kaataa sinne, mihin ne oli helpointa kaataa.

Aluksi jokaisen metsurin tai yhteen liittyneen porukan puut ajettiin omaan kasaan ja palkan sai kuutioitten mukaan. Lanssinnyssäköitä tuli paljon, kun jokaiselle oli erikseen omat pinonsa puutavaralajeittain ja tila kävi ahtaaksi. Yhtiöt kehittelivät kuutiomaksun rinnalle pölkkymenetelmän, jonka avulla voitiin kaikkien puut ajaa samoihin kasoihin. Metsuri luki puut ja pani ylös. Siitä maksettiin lukulisä ja palkka tuli lukulistojen mukaan. Yhtiö tarkasti pistokokein lukulistojen paikkansapitävyyden ja ongelmia syntyi, jos virheitä löytyi. Puut saatettiin mitata myös pystymitalla ennakkoon ja palkka tuli sen mukaan.

Kompuralisäksi kutsuttua ikälisää maksettiin, jotta vanhempikin metsuri saisi töistään jotain jäämään. Lomaraha maksettiin verollisesta palkasta.

Pakkasrajaa ei ollut ja tuiskun aikana yhtiö pyrki järjestämään lingon eteen. Sen perässä miehet pääsivät metsään ja iltapäivällä takaisin. Mesään mentiin satoi lunta, räntää tai vettä. "Se oli ulukoilimatyötä", entinen metsuri sanoi. Jos palstalle ei päässyt, yhtiö maksoi palkan keskipäiväansion mukaan.

Lisien määritys saattoi hyvinkin olla tinkauksen takana. Riippui olosuhteista, työnjohtajan haluista ja kyvyistä, miten yhteisymmärrykseen päästiin. Joskus sopimukseen pääsy oli lujan takana. Arvionvaraiset tekijät olivat vaikeampia, mutta lumen syvyyden saattoi mitata. Ammattimaiset metsurit olivat järjestäytyneitä ammattiliiton jäseniä, koska he saivat sieltä apua ja tukea ongelmiensa selvittämiseen.

Palkkausjärjestelmän moninaisuus kuvastaa kuinka tärkeä rooli metsurilla oli yhteiskunnassa. Yhtiöt tarvitsivat puuta. Niitä tuhannet ja taas tuhannet metsurit kaatoivat ja kasasivat valtavat määrät vuodessa. 

Hyvällä kelillä ja hyvässä metsässä saattoi hyvinkin olla metsurin päivä täynnä suurten saavutusten ja työn riemua, mutta talvella lyhyen päivän, pakkasten, räntäsateiden tai tuiskujen ja paksun lumen aikaan, kun puu kaatuessaan rojahti syvälle lumeen, oli tiena lujassa. Joskus metsurista tuntui, että "onko tämä täyspäisen hommaa". Moni lähti ja jotkut vieläpä menestyivät muissa ammateissa. Paksussa hangessa tarpominen kylmässä ja pimeässä erämaassa oli hyvä pohja lähteä muille maille, "keviämpiin" hommiin.

Metsurit eivät rikastuneet, mutta jotkut nuoret miehet tekivät voimainsa tunnoissa tiukkoja päiviä ja pääsivät paremmille palkoille. Liian kova tahti saattoi kuitenkin käydä terveyden päälle ja tahti hidastui vanhempana.

Metsurien aikakausi oli huipussaan 70-luvun lopulla ja alkoi hiipua 80- luvulla, kun monitoimikoneet pikkuhiljaa kehittyivät yhä paremmiksi. Aluksi koneilla tehtiin osa hakkuista, mutta lopulta koneet valtasivat koko alan. Nyt metsureita tarvitaan enää raivauksessa ja istutuksessa, yleensä aikapalkalla. 

Se metsurien kulta-aika, joka joskus on puheissa ja mielessä, on takanapäin. Nyt eletään erilaista, digitalisaation aikaa.