perjantai 1. joulukuuta 2017

Vienan kuohut

Vanhoina aikoina lähdettiin näiltä kulmilta Vienaan, kun tuli huonot ajat tai haluttiin käydä kauppaa Vienan rannoilla. Oli monia kauppapaikkoja, joista tämän perän kauppiaat ja asukkaat ostivat tavaroita ja toivat kotikonnuilleen. Siellä oli myös suomalaisia ja kuolajärveläisiä kauppiaita. Elämä jatkui tällaisena Suomen itsenäistymiseen, vuoteen 1917 saakka.

Ensimmäisen maailmansodan (1914 – 1918) pitkittymisestä ja kuljetusreittien muuttumisesta johtuen järjestettiin sotatarvikkeiden ja rahdin kuljetus hevosella talven 1915–1916 aikana Jäämeren ja Vienanmeren satamista pohjoisten metsien halki Suomen rautatieverkon piiriin. Kuolajärven (vuodesta 1936 Salla) kautta sotatarvikkeita sisältäviä ”kasseja” tuotiin yli kahdentuhannen hevosen voimin Rovaniemelle ja sitä kautta eteläiseen Suomeen tai kauemmas Venäjälle. Matkaa Kantalahdesta Rovaniemelle tuli 350 km. Savotat hiljenivät, kun tukinajurit lähtivät joukolla paremmin palkattuun kassinajoon. Hevoset olivat arvossaan ja miehet odottivat kiihkeänä kelien alkamista.

Noin 1300 km pitkä Muurmannin rata rakennettiin pikavauhtia vuosina 1915–1917, vain puolessatoista vuodessa. Tarvittiin valtavia määriä ratapölkkyjä ja sahatavaraa. Halkoja tarvittiin tukikohtien ja höyryveturien polttoaineeksi. Radan varressa oli useiden puutavarayhtiöiden savottoja. Työmailla oli paljon suomalaisia, suuri osa kuolajärveläisiä.

Olot Kuolajärvellä huononivat. Hevosmiehet lähtivät hakkureineen kohti Vienan rantoja. Oli toivo selvitä vaikeat ajat ja päästä paremmille tienesteille. Suomessa alkoi sisällissota tammikuussa 1918.

Saijalaisittain "Kurtin rintama" oli Vienassa helmikuussa 1918 suomalaisista metsätyömiehistä koottu Iivo Ahavan johtama noin 1000 miehen punakaarti. Sen tehtävänä oli luoda rintama valkoisten selustaan Pohjois-Suomeen. Kaartiin liittyminen oli niissä oloissa lähes ainoa vaihtoehto, koska Suomeen palaaminen oli sisällissodan takia vaarallista.

Kolme saijalaista nuorta poikaa oli mukana 23. maaliskuuta Kilislammen eräsaunan verilöylyssä. Yksi selvisi hengissä takapuoleen haavoittuneena, kun kaatui toisten mukana hankeen ja kaivautui syvemmälle. Mutta hänkin kaatui myöhemmissä taisteluissa. Kerrottiin, että "siihen tuli viha. Kannon päästä tähtäs ja sano, että tuossaki on saatana muuan ja ampu. Meni liian rohkiaksi ja niihän se sai itekki kuulan nahkaansa." 

Kahakoita tai taisteluita käytiin Paanajärvellä, Soukelossa, Kivisalmessa, Kuivitsalammella ja Kilislammella. Kevättalvella muuttui kansainvälinen tilanne siten, ettei kaartilla ollut enää tulevaisuutta.

Vappujuhliin vetäydyttiin Kanaseen ja toukokuun alussa Muurmannin radan varteen Santamäkeen. Sinne kaartilaiset kyhäsivät majansa, kuka mitenkin. Siellä nälkiintyneet ja tautien riivaamat repaleisissa vaatteissa majailleet punakaartilaiset miettivät viikkojen ajan tulevaisuuttaan. Kuolleet haudattiin leirin lähelle hiekkakankaalle. Viestit Suomesta siivittivät valkoisen terrorin pelkoa, jonka vuoksi moni ajatteli, ettei ollut kotiin paluuta. Siitä huolimatta lähti kesän tullen osa kohti kotikontuja, myös useita saijalaisia hevosmiehiä, mutta osa päätti lähteä Venäjälle punaisten puolelle.

Monen turva oli lopulta Santamäessä 9-10.kesäkuuta 1918 perustettu Muurmannin legioona, jonka tehtävä oli toimia Saksan ja sen liittolaisen Suomen hyökkäyksiä vastaan. Sopimuksessa kiellettiin nimenomaisesti legioonan käyttö Neuvosto-Venäjän joukkoa vastaan. Legioonalaiset saivat brittiläisen asepuvun, varustuksen, muonituksen ja sotilaiksi valitut sotilaskoulutuksen. "Rommia sai sen verran, että kun sitä toisilta, jokka ei ite juo, sai vähän lisää, niin sai siitä vähän hattuunsa”, kertoi saijalainen legioonalainen. Entiset punakaartilaiset olivat kuitenkin joutuneet tavallaan rintaman väärälle puolelle, Venäjän valkoisen armeijan puolella.

Olot Vienassa olivat sekavat. Oli ensimmäinen maailmansota, Suomen sisällissota, Venäjän vallan kumous ja sitä seurannut bolsevikkien vallankaappaus, Muurmannin radan rakentaminen, Ahavan punakaarti, liittoutuneiden maihinnousu ja Muurmannin legioona. Huhut kiersivät, jännitteet kasvoivat ja kuohuttivat mieliä.

Legioonalaiset odottivat hartaasti ”rauhan koittamista, siitä yleisestä sovasta”. Eversti Burton määräsi laittamaan tykit valmiiksi merelle suunnattuna, kun sähkösanomaa rauhan tulosta odotettiin. Sanoma tuli ja tykit alkoivat ampua. ”Se Burton oli hilpiällä tuulella ja huusi: Vielä, vielä. Ja ne ampu ja näytti siltä, että kyllä ne kalastajien laivat sielä heilahteli”, kuvasi radiohaastattelussa entinen legioonalainen.

Legioonan kotiuttamisesta käytiin neuvottelut Suomen ja Britannian hallituksen välillä. Samoihin aikoihin oli Britannian hallituksen käsiteltävänä Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Suomen hallitus hyväksyi 9.7.1919 legioonalaisten kotiuttamisohjelman. Legioonalaiset luovuttivat 24.8.1919 aseensa ja heidät kuljetettiin junalla Muurmanskiin, laivattiin sieltä Skotlantiin, sieltä Tallinnan edustalle ja lopulta Villingin saareen. Laivamatkan aikana kuoli 13 suomalaista. Tutkimusten jälkeen suurin osa vapautettiin Britannian valvoessa ja vaatimuksesta.

Kuolajärven legioonalaiset matkustivat Helsingistä junalla Rovaniemelle, josta oli luvassa hevoskyyti kotiin. Viranomaiset sanoivat, että ”ei oo hevosia”. Kerättiin kolehti ja pantiin miehet viemään sanaa Helsinkiin legioonan päällikölle eversti Burtonille. Kun saattue palasi Rovaniemelle, seisoi Burton hidastuvan junan ovella ja huusi asemalla odottaville legioonalaisille: ”Päivää pojat. Huomenna on sata hevosta.” Hän huolehti henkilökohtaisesti, että jokainen pääsi kotikonnuillensa."Se se Enklanti makso", kerrottiin.

Ei sotiminen siihen päättynyt. Kolmen vuoden päästä, helmikuun toisena päivänä 1922 alkoi Savukosken Värriöllä Saparosokan savotalta punaupseeri Jahvetti Moilasen ja hänen mukanaan tulleiden punaupseerien johtama Läskikapina. Tukkityömiehistä ja punaupseereista koostuvat joukot kulkivat tulipalopakkasessa Värriön savotalta Martille, Savukosken kirkonkylälle, Kuoskuun, Saijalle, Kotalaan ja vanhalle kirkonkylälle. Puutavarayhtiöiden savotat vallattiin, rahat ja muut tavarat takavarikoitiin ja kuljetettiin hevoskuormissa kapinallisten mukana. Kapina päättyi 7. helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle.

Mukaan lähti savotoiden metsätyömiehiä, kuka pakolla, kuka omasta halustaan. Osa seuraili tapahtumia sivusta ja koitti pysytellä erossa. Oli joukossa myös entisiä legioonalaisia ja punakaartilaisia, mutta osa näistäkin oli jo viisaampia ja jättäytyi sivummalle. Osa Venäjälle menneistä palasi myöhemmin takaisin.

Raja Kuolajärveltä ja myöhemmin Sallasta idän suuntaan sulkeutui yli 80 vuodeksi talvi ja jatkosotaa lukuun ottamatta. Tiet Vienaan ja sen alueen kaupalliseen toimintaan ovat vapautumassa jälleen. Sallan rajanylityspaikka avattiin kansainväliselle liikenteelle vuonna 2002. Liikenne ja kaupankäynti ovat kasvaneet vähän kerrallaan samaan oikukkaaseen tapaansa, niin kuin se on aina Vienan suuntaan ollut.

Minun nuoruudessa ei näistä Suomen itsenäistymisen ajan tapauksista Vienan suunnassa haluttu, eikä voitu kovin avoimesti ja julkisesti puhua, eikä varsinkaan kirjoittaa. Nyt voi.

Lauri Akolan kirjoittama ”Vienankuohut” niminen historiallinen romaani kertoo yhden Muurmannin radan varren tukkityömailla, punakaartissa, Muurmannin legioonassa ja läskikapinassa mukana olleen Viken tarinan. Mielenkiintoinen. Elän toivossa, että saamme lukea vielä lisää tällaisia tarinoita näistä vaiherikkaista ajoista.


2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen artikkeli historiasta, josta en ole aiemmin tiennyt.
    t. Esko

    VastaaPoista
  2. Erkki hienoa, panehan jatkoo. Jään oottelemaan.

    t. Takalan Esa

    VastaaPoista