Vanhoina
aikoina lähdettiin näiltä kulmilta Vienaan, kun tuli huonot ajat tai haluttiin
käydä kauppaa Vienan rannoilla. Oli monia kauppapaikkoja, joista tämän perän kauppiaat
ja asukkaat ostivat tavaroita ja toivat kotikonnuilleen. Siellä oli myös suomalaisia
ja kuolajärveläisiä kauppiaita. Elämä jatkui tällaisena Suomen
itsenäistymiseen, vuoteen 1917 saakka.
Ensimmäisen
maailmansodan (1914 – 1918) pitkittymisestä ja kuljetusreittien muuttumisesta
johtuen järjestettiin sotatarvikkeiden ja rahdin kuljetus hevosella talven
1915–1916 aikana Jäämeren ja Vienanmeren satamista pohjoisten metsien halki
Suomen rautatieverkon piiriin. Kuolajärven (vuodesta 1936 Salla) kautta sotatarvikkeita
sisältäviä ”kasseja” tuotiin yli kahdentuhannen hevosen voimin Rovaniemelle ja
sitä kautta eteläiseen Suomeen tai kauemmas Venäjälle. Matkaa Kantalahdesta
Rovaniemelle tuli 350 km. Savotat hiljenivät, kun tukinajurit lähtivät joukolla
paremmin palkattuun kassinajoon. Hevoset olivat arvossaan ja miehet odottivat
kiihkeänä kelien alkamista.
Noin 1300 km pitkä Muurmannin rata rakennettiin pikavauhtia vuosina 1915–1917, vain puolessatoista vuodessa. Tarvittiin
valtavia määriä ratapölkkyjä ja sahatavaraa. Halkoja tarvittiin tukikohtien ja
höyryveturien polttoaineeksi. Radan varressa oli useiden puutavarayhtiöiden savottoja. Työmailla oli
paljon suomalaisia, suuri osa kuolajärveläisiä.
Olot Kuolajärvellä
huononivat. Hevosmiehet lähtivät hakkureineen kohti Vienan rantoja. Oli toivo
selvitä vaikeat ajat ja päästä paremmille tienesteille. Suomessa alkoi sisällissota
tammikuussa 1918.
Saijalaisittain
"Kurtin rintama" oli Vienassa helmikuussa 1918 suomalaisista
metsätyömiehistä koottu Iivo Ahavan johtama noin 1000 miehen punakaarti. Sen tehtävänä
oli luoda rintama valkoisten selustaan Pohjois-Suomeen. Kaartiin liittyminen oli
niissä oloissa lähes ainoa vaihtoehto, koska Suomeen palaaminen oli sisällissodan
takia vaarallista.
Kolme saijalaista
nuorta poikaa oli mukana 23. maaliskuuta Kilislammen eräsaunan verilöylyssä. Yksi
selvisi hengissä takapuoleen haavoittuneena, kun kaatui toisten mukana hankeen ja kaivautui syvemmälle. Mutta hänkin kaatui myöhemmissä taisteluissa. Kerrottiin, että "siihen tuli viha. Kannon päästä tähtäs ja sano, että tuossaki on saatana muuan ja ampu. Meni liian rohkiaksi ja niihän se sai itekki kuulan nahkaansa."
Kahakoita tai taisteluita käytiin Paanajärvellä, Soukelossa, Kivisalmessa, Kuivitsalammella ja Kilislammella. Kevättalvella muuttui kansainvälinen tilanne siten, ettei kaartilla ollut enää tulevaisuutta.
Kahakoita tai taisteluita käytiin Paanajärvellä, Soukelossa, Kivisalmessa, Kuivitsalammella ja Kilislammella. Kevättalvella muuttui kansainvälinen tilanne siten, ettei kaartilla ollut enää tulevaisuutta.
Vappujuhliin
vetäydyttiin Kanaseen ja toukokuun alussa Muurmannin radan varteen Santamäkeen.
Sinne kaartilaiset kyhäsivät majansa, kuka mitenkin. Siellä nälkiintyneet ja
tautien riivaamat repaleisissa vaatteissa majailleet punakaartilaiset miettivät
viikkojen ajan tulevaisuuttaan. Kuolleet haudattiin leirin lähelle hiekkakankaalle.
Viestit Suomesta siivittivät valkoisen terrorin pelkoa, jonka vuoksi moni ajatteli,
ettei ollut kotiin paluuta. Siitä huolimatta lähti kesän tullen osa kohti
kotikontuja, myös useita saijalaisia hevosmiehiä, mutta osa päätti lähteä Venäjälle
punaisten puolelle.
Monen turva
oli lopulta Santamäessä 9-10.kesäkuuta 1918 perustettu Muurmannin legioona, jonka tehtävä oli toimia Saksan ja sen liittolaisen
Suomen hyökkäyksiä vastaan. Sopimuksessa kiellettiin nimenomaisesti legioonan
käyttö Neuvosto-Venäjän joukkoa vastaan. Legioonalaiset saivat brittiläisen
asepuvun, varustuksen, muonituksen ja sotilaiksi valitut sotilaskoulutuksen. "Rommia sai sen verran, että kun sitä toisilta, jokka ei ite juo, sai vähän
lisää, niin sai siitä vähän hattuunsa”, kertoi saijalainen legioonalainen. Entiset punakaartilaiset olivat
kuitenkin joutuneet tavallaan rintaman väärälle puolelle, Venäjän valkoisen
armeijan puolella.
Olot Vienassa olivat sekavat. Oli ensimmäinen maailmansota, Suomen sisällissota, Venäjän vallan kumous ja sitä seurannut bolsevikkien vallankaappaus, Muurmannin radan rakentaminen, Ahavan punakaarti, liittoutuneiden maihinnousu ja Muurmannin legioona. Huhut kiersivät, jännitteet kasvoivat ja kuohuttivat mieliä.
Legioonalaiset odottivat hartaasti ”rauhan koittamista, siitä yleisestä sovasta”. Eversti Burton määräsi laittamaan tykit valmiiksi merelle suunnattuna, kun sähkösanomaa rauhan tulosta odotettiin. Sanoma tuli ja tykit alkoivat ampua. ”Se Burton oli hilpiällä tuulella ja huusi: Vielä, vielä. Ja ne ampu ja näytti siltä, että kyllä ne kalastajien laivat sielä heilahteli”, kuvasi radiohaastattelussa entinen legioonalainen.
Legioonan
kotiuttamisesta käytiin neuvottelut Suomen ja Britannian hallituksen välillä. Samoihin aikoihin oli Britannian hallituksen käsiteltävänä Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Suomen hallitus hyväksyi 9.7.1919 legioonalaisten kotiuttamisohjelman. Legioonalaiset
luovuttivat 24.8.1919 aseensa ja heidät kuljetettiin junalla Muurmanskiin, laivattiin
sieltä Skotlantiin, sieltä Tallinnan edustalle ja lopulta Villingin saareen. Laivamatkan
aikana kuoli 13 suomalaista. Tutkimusten jälkeen suurin osa vapautettiin
Britannian valvoessa ja vaatimuksesta.
Kuolajärven
legioonalaiset matkustivat Helsingistä junalla Rovaniemelle, josta oli luvassa
hevoskyyti kotiin. Viranomaiset sanoivat, että ”ei oo hevosia”. Kerättiin
kolehti ja pantiin miehet viemään sanaa Helsinkiin legioonan päällikölle
eversti Burtonille. Kun saattue palasi Rovaniemelle, seisoi Burton hidastuvan
junan ovella ja huusi asemalla odottaville legioonalaisille: ”Päivää pojat.
Huomenna on sata hevosta.” Hän huolehti henkilökohtaisesti, että jokainen pääsi
kotikonnuillensa."Se se Enklanti makso", kerrottiin.
Ei sotiminen
siihen päättynyt. Kolmen vuoden päästä, helmikuun toisena päivänä 1922 alkoi Savukosken
Värriöllä Saparosokan savotalta punaupseeri Jahvetti Moilasen ja hänen mukanaan
tulleiden punaupseerien johtama Läskikapina. Tukkityömiehistä ja
punaupseereista koostuvat joukot kulkivat tulipalopakkasessa Värriön savotalta
Martille, Savukosken kirkonkylälle, Kuoskuun, Saijalle, Kotalaan ja vanhalle
kirkonkylälle. Puutavarayhtiöiden savotat vallattiin, rahat ja muut tavarat takavarikoitiin
ja kuljetettiin hevoskuormissa kapinallisten mukana. Kapina päättyi 7.
helmikuuta, kun joukot ylittivät rajan ja palasivat Neuvosto-Venäjälle.
Mukaan
lähti savotoiden metsätyömiehiä, kuka pakolla, kuka omasta halustaan. Osa
seuraili tapahtumia sivusta ja koitti pysytellä erossa. Oli joukossa myös
entisiä legioonalaisia ja punakaartilaisia, mutta osa näistäkin oli jo
viisaampia ja jättäytyi sivummalle. Osa Venäjälle menneistä palasi myöhemmin
takaisin.
Raja Kuolajärveltä
ja myöhemmin Sallasta idän suuntaan sulkeutui yli 80 vuodeksi talvi ja
jatkosotaa lukuun ottamatta. Tiet Vienaan ja sen alueen kaupalliseen toimintaan
ovat vapautumassa jälleen. Sallan rajanylityspaikka avattiin kansainväliselle
liikenteelle vuonna 2002. Liikenne ja kaupankäynti ovat kasvaneet vähän
kerrallaan samaan oikukkaaseen tapaansa, niin kuin se on aina Vienan suuntaan ollut.
Minun
nuoruudessa ei näistä Suomen itsenäistymisen ajan tapauksista Vienan suunnassa haluttu, eikä voitu kovin avoimesti ja julkisesti puhua,
eikä varsinkaan kirjoittaa. Nyt voi.
Lauri Akolan kirjoittama ”Vienankuohut” niminen historiallinen romaani kertoo yhden Muurmannin radan varren
tukkityömailla, punakaartissa, Muurmannin legioonassa ja läskikapinassa mukana olleen
Viken tarinan. Mielenkiintoinen. Elän toivossa, että saamme lukea vielä lisää tällaisia
tarinoita näistä vaiherikkaista ajoista.
Mielenkiintoinen artikkeli historiasta, josta en ole aiemmin tiennyt.
VastaaPoistat. Esko
Erkki hienoa, panehan jatkoo. Jään oottelemaan.
VastaaPoistat. Takalan Esa
Oikein hyvä ja kiinnostavasti kirjoitettu romaani.Tosi hyvä.
VastaaPoista