Kemijoen latvavesien lohenkalastuksesta

Vuosikymmeniä sitten isä kertoi minulle lohenpyynnistä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa Savukoskella Martinkylän vesillä Kemijoella ja Värriön varressa. Hän kertoi, miten lohi liikkui, missä sillä oli tapana olla ja miten sitä pyydettiin. Lohta pyydettiin jokinuotalla, eli inalla suvantojen apajapaikoista tai tuohustamalla (tuulastus) sekä verkolla.

Kun lohiparvia tuli, laskettiin verkkoja suvannoille ja tehtiin verkkokosteita keppien, painokivien ja tuoreitten lehdesten ja havujen avulla virtoihin nousukalan levähdyspaikoiksi. Niihin saattoi laskea lyhyen verkon. Inaa käytettiin siihen sopivilla apajapaikoilla. Sen käyttö kiellettiin ilmeisesti ennen toista maailmansotaa.

Pimeinä syyskesän öinä viritettiin tervastulet veneen keulaan kiinnitettyyn sepän takomaan parilaan. Tulen loisteessa joen pohja ja kalat näkyivät ja kalan saattoi pistää arinalla (atrain). Lohia pistettiin myös matalan veden aikaan syvänteestä valoisampien kesäöitten aikana. Perämies työnteli venettä äänettömästi niemen takaa ja keulamies oli valmiina. Kalan olopaikat tiedettiin. Ne olivat samoilla paikoilla.

Ison lohen pistämisessä oli vaarana, että lohi karkaa. Sitä varten oli arina laitettu myös perämiehen sauvoimen päähän. Kun keulamies pisti ison kalan, tuli perämies avuksi. Kahdella arinalla saatiin sitten kala painettua pohjaa vasten.

Lohet nousivat parvina. Kun parven liikkeistä tuli tieto, tuli kalamiehiin liikettä. Oli parempi pitää tieto omana, salassa jotta muut eivät saa vihiä, mutta se oli vaikeaa, kun kuitenkin halutti puhua: ”Kuinkhan niitä oliki palijon”. Jo miesten liikkeistä päättelivät toiset, että nyt on lohta nähty ja älysivät heti, mikä on homman nimi. Saaliit olivat sen verran suuria, että tieto oli arvokas.

Kalareissussa lyötiin perkattua lohta kirveellä pätkiksi isoon kattilaan, keitettiin tulilla suolavedessä ja kaadettiin tuoreesta koivusta leikatun tuohen päälle. Siitä niitä sai puukon kärjellä sormiinsa ottaa ja syödä leivän kanssa. Nukuttiin törmällä rankisessa.

Kerran sanoi yksi mies aina viimeisen kalapalan jälkeen: ”Vähähköinen.” Toiset päättivät, että ”keitethämpä oikhen iso kattila ja ollhan syövinhän”. Mies söi ja söi ja toiset maistelivat silmän lumeeksi. Oli kolme palaa tuohella. Mies otti yhden ja alkoi nostaa suuta kohti. Silloin tuli ulos, eikä hän sen koommin sanonut, että vähähköinen.

Lohen lisäksi nousi jokeen siikaa ja taimenta, jota sanottiin myös taimenloheksi kokonsa vuoksi. Vielä kuusikymmentäluvun lopulla Saijan miehet raatailivat siitä, miten kala syksyllä laskee: ”Se on siinä kun ensimmäisiä jääriittoja tekee, sillon ku on pyytämässä, ennen ku jäätyy”. Saaliina oli tietysti myös haukea, harria, siikaa ja muita kaloja. Kaikki oli arvokasta ja otettiin talteen.

Nyt ei kalaa paikallista vaellusta lukuun ottamatta nouse eikä laske. Siika ja harri ovat paikallista pienellä alueella vaeltavaa, mutta yksittäinen taimen voi nousta Kemijärvestä. Surin saalis saadaan hauesta. Lohen, meritaimenen ja muun vaelluskalan nousu päättyi, kun Isohaaran pato neljäkymmentäluvun lopulla valmistui. Monet ovat erikoistuneet hauenpyynnin lisäksi jokilatvojen tammakoiden ja harrien pyytäjiksi. Lohen pyynti on jäänyt kaukaiseksi haaveeksi.

Vuosikymmeniä ovat myös tämän perän kalamiehet käyneet lohenkalastuksessa Tenolla, Näätämöllä ja Norjan lohijoilla. Myös minä olen kymmenisen vuotta kulkenut ja saanut tuntumaa siitä, minkälainen kala lohi on siiman päässä. Se on hieno kokemus.

Norjan kalareissun jälkeen tuli aamukahvin aikaan mummin veli, naapurin iäkäs Hannes ja kertoi: ”Kerran kakskymmentäluvulla Kuosku-Kaaleppi ja Tennilän Matti olivat Naruskalla kalanpyyvössä. Oli lohta noussu ja Matti pisti ison lohen. Oli käjessä punninnehet usiammasta miehin, että kakskymmentä kilova. Kun panivat venehesehen poikittain, niin pää näky toiselta puolelta ja pyrstö toiselta. Ne sanot ennen, että ku tuli semmonen kesätuluva, niin sillon lohi nousi latvoille. Se piti isova lohta pistää paremmin pyrstöpäähän, ku siinon voima pyrstössä”.