Kuusikymmentä vuotta

Täytän viidestoista tammikuuta kuusikymmentä vuotta. Takana ovat lapsuus, nuoruus, aikuistuminen, ukkoutuminen, vanheneminen ja vielä lopulta viisastuminen.

Olen syntynyt Saijalla Moilasen kamarissa Kilpi-Saimin kätilöimänä. Asuimme Moilasen jälkeen vähän aikaa viereisessä Räisälän talossa, joka on hävitetty myöhemmin.

Muistan kun kannoin Maija Liisan kanssa pientä maitopääläriä Moilasesta mäkeä alas kohti Räisälää toinen toiselta puolelta. Pääläri kaatui, kun se vastasi maasta nousevaan kiven nokkaan, eikä älytty nostaa ylemmäksi. Toinen muistikuva on, kun kiukaan reunalla istui nuori suoraselkäinen mies, ilmeisesti Valtteri Törmänen, eli Hentukka-Valte ja vanhaemäntä Räisäs-Liisa hääräili pirtissä.

Seuraava muistikuva on, kun muutimme Helisteen pieneen, yhden nykyisen huoneen kokoiseen jo ajat sitten purettuun mökkiin vaaran rinteen alla. Vieressä ylärinteellä oli Tiihonen, joka on nyt poltettu ja toisella puolella Mättään mäellä Usvalan autioitunut keskeneräiseksi jäänyt harmaa hirsimökki, jossa nykyään asuvat taloa kunnostaneet Haloset.

Istuin vielä pinnasängyssä ja leikin lankarullalla, muta pian Maija Liisa, ”sev´vietävä”, opetti minut nousemaan siitä. Kun syksyllä satoi ensilumia, sanoin meitä hoitamaan tulleelle tummatukkaiselle herttaiselle, mutta tomeralle kodinhoitajalle: ”Minä haluan hiihtämään”. Olinhan saanut käytetyt lasten sukset lahjoituksena joltakin kyläläiseltä. ”Sehän sulaa, se lumi. Näethän sinä. Eihän siellä voi hiihtää”, kodinhoitaja vastasi.

En antanut periksi ja pian olin pihalla hiihtämässä sammalikossa. Nautin siitä ja kääntyilin edestakaisin, kunnes jäykistyin paikalleen kylmenevä kakka housuissa. ”No siihempä se sitten ärristy”, sanoi nainen ja otti minut reippain ottein hoitoonsa. Pian olin lämpimässä tuvassa ja puhtaissa vaatteissa.

Sitten muutimme Usvalaan jossa minusta tuli poikaviikari, Möykäri-Erkki. Arossa kurnuttivat sammakot ja pihalla oli musta Teri-koira, pellon laidassa vasikka köyden päässä. Pihan laidalla oli kahden lehmän navetta, johon oli pantu kolmas lehmä toisten häntien taakse loorin ja seinän väliin. Isä teki ladon pintalaudoista ja hirsisaunan mäenrinteelle lähelle hetettä, josta vesi kannettiin. Pintalaudan losoista rakennettu käymälä, eli "hyysikkä" seisoi puiden välissä töyräällä navetan vieressä.

Puolenkymmentä talvea möykäröitiin ja laskettiin Usvalan mäkeä kylän poikien kanssa ja hiihdeltiin vaarassa ja Kukkurassa. Kesällä ongittiin joella joskus aamupuolelle yötä ja äiti oli huolissaan. Välillä oltiin hevosisilla lähipoluilla. Kesällä nukuttiin rankisessa heinäladossa. Isä tarinoi ja vuoli kirveenvarsia, vikatteenvarsia ja muita tarvekaluja puusta.

Ensimmäisen kerran olin pöllinparkkuussa Sarilammin palstassa isän ja neljä vuotta vanhemman Kaukon kanssa. Isä oli ostanut uuden sahan, Sthil 08, eli "nollakasitiili". Se oli nöyrä. Kun narusta veti, se alkoi pöristä.

Kauko veteli parkkia jo kuin miehet, mutta minä kannoin mittakeppiä. Jos se ei ollut kohdallaan, kun isä sahasi, karjaisi hän: "Perkele!"

Kun olin kymmenvuotias, muutimme takaisin Moilaseen, äidin kotitaloon. Talvella käytiin koulua kirkonkylässä ja viikonloppuna hiihdeltiin pelloilla ja lähimetsissä. Kesällä ongittiin joella, oltiin heinäpellolla tai pöllinparkkuussa Maltiolla, jossa illat ongittiin kirkasvetisen joen mutkissa ja nivoissa. Minua vanhempi Kauko maalasi maisematauluja vesiväreillä.

Vieraita ahtautuneena Moilasen talon vinttikamariin ukin 70-vuotispäiville. Olen 14-vuotias ja seison takana äärimmäisenä oikealla. Ilmeistä näkee, että maaseutu oli silloin vielä voimissaan.

Puu- ja heinäkuormia ajettiin Virkku-ruunalla ja myöhemmin Sotka-tammalla. Kun oma hevonen oli pantu pois, lainattiin hevosta Tasalasta tai Hiltus-Hannekselta. Myös me pojat ajoimme kuormia keskenämme hevosella, oltiin hetken oikeita hevosmiehiä.

Viisitoistavuotiaana lähdin ensimmäisen kerran uittoon ja monena keväänä sen jälkeen. Olo jokivarressa vuoden valoisampana aikana raskaita tukkeja vääntämässä oli mieliinpainuva ja opettava kokemus. Kuusitoistavuotiaana menin Rovaniemelle Lapin keskusammattikouluun ja sieltä vapaaehtoisena siviilikarkurina armeijaan Sodankylän jääkäripataljoonan pioneerijoukkueeseen.

Armeijan jälkeen menin töihin Kemiin Veitsiluoto Oy:lle, rakentamaan uusia tehtaita. Työhönottaja Rauanterä katseli toimiston ikkunasta tehtaan maisemia, esitteli tulevia investointeja ja sanoi: ”Seitsemäksi vuodeksi on töitä aluksi”, kääntyi minuun ja jatkoi: ”Käyt sitten sen armeijan siinä välissä.” ”Onko se ihan pakko, kun tulin justiin siviiliin”, sanoin. Siellä meni reilu pari vuotta, kunnes päätin hakea tekniseen kouluun.

Kävin koulua ensin Oulussa Albertinkadulla ja sitten Rovaniemellä Rantavitikalla. Koulun jälkeen istuin kotona Saijalla, kun puhelin soi. ”Lassila täällä työvoimatoimistosta. Kunnassa olisi töitä, lähetkö sinne.” Päätin lähteä.

Olin sekalaisissa työsuhteissa nelisen vuotta kunnassa ja yksityisellä alalla. Sitten tulin kuntaan vakinaisesti 1983 talonrakennuksen rakennusmestariksi ja toukokuussa 1996 rakennustarkastajaksi.

Menin naimisiin 1982 Anna-Maijan kanssa ja meille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Nyt ovat lapset muuttaneet maailmalle.

Parinkymmenen iässä minusta tuli intohimoinen metsästäjä ja kalastaja. Vaeltelin yksin tai jonkun kaverin kanssa jokivarsilla ja erämaissa ja toin joskus saalistakin kotiin. Näädän pyyntiin innostuin 80-luvun lopulla, oikeastaan lääkärin määräyksestä. Sen lisäksi opettelin ketun pyyntiä. Vanhempana ne harrastukset ovat jääneet, mutta kesän kalastuskautta odottelen keväisillä hangilla hiihdellen.

”Nelijässä kympissä alakavat oksat vastailla”, sanoi minua kaksikymmentäyhdeksän vuotta vanhempi mies aikanaan, kun kyselin, milloin mies on parhaimmillaan. Ja oksat ovat vastailleet. En ole enää nuoren miehen vedossa. Siksi kunnosta on hyvä pitää huolta. Tässä kuvassa viime keväänä hiihtoretkellä viimeisillä hangilla.

Viisikymppiset tulivat aika hyvin juhlittua, mutta kuusikymmpistä en aio sen kummemmin juhlia, eikä kuuskymppisen juhliminen muutenkaan ole muotia Saijalla.