Satulinna, pöllin parkkuuta ja heinän niittoa

Olin toisella kymmenellä, jo iso mies, haukkumanimeltä Möykäri-Erkki. Kuljettiin 60-luvulla kesäisin isän ja velipoikien kanssa Maltiojoella pöllin parkkuussa. 

Matkaa tehtiin veneellä Kuolajokea alas ja Tenniötä ylös ja sieltä mutkaista ja kapeaa Maltiojokea ylös. Vajaa kolme tuntia istuttiin pienen ja silloin tällöin juonikon moottorin pärinässä ja veneen kohinassa ohi lipuvian syvälle mieleen painuvia maisemia katsellen. Matalat kosket pukattiin sauvoimella. Isä sammutti moottorin, nosti ylös ja sanoi keulassa istuvalle:
- Otappa se sauvon kätehen ja astu tällä lailla telijolle ja näytti, miten seisotaan veneessä kun aletaan sauvomaan.
- Otahan miehen lailla se sauvon kätehen ja työntelet näin, hän sanoi ja näytti mallia, jos ei keulamiehen asento ja ehkä asennekin ollut oikea.
- Keulamies se ohojaa. Pistä siitä klivien välistä, hän sanoi ja vene liukui keulamiehen työnnellessä ja virran kohistessa kuivapäisten kivien ahtaaseen väliin kosken kuohuun. Vene tammesi vuolaassa virrassa vettä ja se nousi virtaamaan veneen laitojen ja kivien väliin. Virran nousu kivien välissä auttoi ja niin oli vene muutaman työnnön jälkeen kosken päällä. Myötävirtaan matka joutui nopeammin. Joskus pysähdyttiin matkalla ja keitettiin kahvit nuotiolla.

Mukana oli aluksi neljä vuotta minua vanhempi velipoika, joka luki ahnaasti kirjoja, oli urheilija, heitti keihästä, työnsi kuulaa, hyppäsi pituutta ja juoksi eri pituisija matkoja nuorten Lapin piirin mestaruuskilpailuissa ja toi kotiin tullessaan mitaleita. Kun nuoremmat pojat kasvoivat tulivat hekin kesällä parkkuuseen. Vanhin lähti muille maille ensimmäisenä. Sellutehtaisiin tulivat kuorimot ja pöllin parkkaus loppui. Sen jälkeen pöllit tehtiin mustana, parkkipäälisinä ristikolle.

Isä oli hoikkarakenteinen pitkä sodan käynyt mies, osasto Saun veteraani, joka oli kätevä käsistään, kekseliäs ja ennen kaikkea tarinan kertoja. Tietysti hänelle naureskeltiin ja virnuiltiin takanapäin, että "eihän se jouva töihin ku niitä satuja vain kertoo", mutta siitä ei isä eikä me tehty minkäänlaista numeroa. Päivät olivat täynnä tarinoita. Illan hämärtyessä nuotiolla ne saattoivat olla aivan ennen kuulemattomia ja todella hyviä, niin kuin näytelmiä.

Päivät parkattiin kahden metrin mittaisia pöllejä ristikoille. Isä suunnitteli tarkasti, että ajoreitti on talvella hyvä ja suora. Hän kaatoi puut kohti ristikon keskikohtaa, jotta kantomatka olisi lyhyt. Pantiin pohjapuut lahoista maapuista, jotta pöllit eivät jäädy maahan kiinni. Ristikoista tehtiin niin isoja ja korkeita, että "siitä on hyvä niitä ottaa". Päällä oli pihkainen parkkuupaita, joka illalla nostettiin puun oksaan ja vaihdettiin nuhjuisiin, mutta pihkattomiin vaatteisiin.

Parkkuupukit tehtiin ensimmäisenä päivänä. Tehtiin paksumpi runkopuu ja kaksi jalkaa toiseen päähän. Isä veisti pukin runkoon tasaiset kohdat etujaloille vinottain ja jalat kiinnitettiin repun taskuun varatuilla isoilla nauloilla niin, että pukin päähän syntyi pölliä varten haarukka. Pukin toinen pää oli maassa ja alapäähän tehtiin kolo, johon pölli nostettiin.Toinen pää oli haarukan päällä.

Kun puut oli kaadettu, ne katkottiin mittakepin avulla. Kepin toiseen päähän laitettiin kapula, joka painettiin puun päätä vasten ja toinen pää osoitti katkaisukohdan. Isä katkoi pöllit moottorisahalla ja työ käytti nopeammin, kun joku nuoremmista pojista oli mittakeppimiehenä. Välillä keppi tarkistettiin, ettei sahan terä vain ole syönyt sitä lyhyeksi. Mitan oli oltava tarkka.

Pöllit karsittiin kirveellä niin, etteivät oksat haittaisi parkkuuta. Yksi toisensa jälkeen pöllit nostettiin pukille ja alettiin parkata koloraudalla. Oli monen laista tyyliä ja niitä kokeiltiin, mutta aina oli parkki saatava pois. Kun kolorauta tökkäsi oksan tynkään kävi se parkkuumiehen ranteisiin. 

Koloraudan paikka oli pukin päässä. Kun sitä ei tarvittu, lyötiin se kiinni siihen. Se kulki mukana, kun pukkia siirrettiin uuteen paikkaan. Isä kaatoi, katkoi, karsi oksat ja kantoi pöllit sekä teki ristikon pohjapuut ja latoi isoimmat parkkuun jälkeen ristikolle. Parkkaus oli poikien hommaa, mutta isä auttoi välillä.

Päivä päivältä metsään syntyi yhä enemmän valkeita ristikoita hevostien varteen juonnoille. Tukit jätettiin pystyyn ja ne kaadettiin talvella ajon aikana.

Iltapuhteella niitettiin parhaita heinikoita joen varrelta. Oli hevosen heinät valmiina kun isä ajeleskeli pieneltä tukkikämpältä jaloin hangen selässä pöllit ja tukit rantaan pinoihin uittoa odottamaan.

Kämpän nimeksi tuli Satulinna. Eräänä iltana isä otti terävän kirveen ja veisti oven yläpuolen hirren tasaiseksi ja kirjoitti siihen pölkkykirjaimilla SATULINNA. Ilkeämieliset ihmiset nimittivät isää satusedäksi ja kämppää satulinnaksi. Isä tietysti otti sen kämpän nimeksi ja katseli teostaan kujeillen pihanuotiolta nortti huulipielessä savuten.

Heinää niitettiin jokivarressa hyvin kallituilla ja teräväksi liipatuilla vikatteilla. Maasto ei ollut tasaista. Oli pensaita ja esteitä, joita oli varottava. 

Vikatteeseen laitettiin siipi, jonka avulla heinä meni kareelle. Tuli puhdasta jälkeä. Toiselta puolelta niitettiin vastakkaiseen suuntaan ja kare kasvoi. Sitä vähän aikaa auringossa kuivattiin ja haravalla peuhottiin ja kuljetettiin sitten vitsaksella kantaen ladon orsille. Kuivat heinät pudotettiin lattialle. 

Kauempaa kuljetettiin heinät veneellä korkeana kasana, joka lastattiin niinkuin talvella hevosen rekkakuorma. Vain keulamies ja perämies mahtuivat veneeseen sauvoimineen. Vene kiinnitettiin narulla molemmista päistä tiukasti törmää vasten. Siinä se oli helppo lastata ja purkaa.

Ensimmäisenä iltana, tulopäivänä, kun asento (=asumapaikka tulipaikkoineen ja muine järjestelyineen) oli tehty joen törmälle ja rankinen alusheinineen, makuualustoineen ja peitteineen viritetty heinälatoon, lähdettiin verkon laskuun. 

Isä teki verkkokosteita. Hän junttasi ja hakkasi kirveen lappeella kaksi kolme teräväksi veistettyä koivunrassia joen pohjahiekkaan hiekkapankin päälle. Niiden taka hän heitteli törmän viltosta katkottuja ja veneeseen nostettuja koivun latvuksia ja lehdeksiä, jotka virta painoi tiukasti pystypuita vasten.

Alapuolella olevaan syvempään poukamoon syntyi koste, johon saattoi laittaa kymmenen tai viisitoistametrisen verkon. Verkkoon meni harreja ja joskus siikoja. Enimmäkseen saatiin kuitenkin haukia. Pyytämässä oli puolikymmentä verkkoa.

Asuttiin joen rannassa eikä Satulinnassa, kun siitä oli lyhyt matka verkoille ja heinän niittoon iltapuhteella. Rankisen alle niitettiin paksu kerros heinää. Ne kuivuivat siinä muutamassa päivässä. Rankinen oli aluksi tyhjässä ladossa ja lopuksi heinien sisällä. 

Kun illalla ryömittiin rankiseen heinien sisään, oli siellä aluksi kylmä, mutta hetken päästä mukavan lämmin, tuoreen heinän tuoksuinen ja uni alkoi painaa silmiä. Aamulla oli vaikea nousta kun isä herätteli.

- Miten teillä riittää sitä unta ku minä olen ollu täälä ulukona jo kauvon aikaa. Eikö teillä jo lopu se uni. Hän puheli ja kello alkoi olla kuuden maissa. Hiukan vilusta täristen ja silmiä sirristellen juotiin aamukahvi, joka kaadettiin mukiin mustasta pannusta nuotion viereltä. Isä tupakoi ja raataili. Käytiin aamukusella ja lähdettiin verkoille.

Kun tultiin verkoilta, paistettiin kalaa, syötiin sitä voileivän kanssa ja lähdettiin kävelemään mutkaista polkua pitkin vehkeitä ja bensiiniastiaa kantaen palstaa kohti pöllin tekoon. Evääksi otettiin suolakalaa ja leipää. Illalla, kun tultiin reissusta, käytiin ensin verkoilla ja sitten keitettiin kalapotut. Joinakin iltoina päätettiin, että keitetääpä tänään pottukalat vaihteeksi ja niin tehtiin.

Kun potut ja kalat kypsyivät, kaadettiin keittokattila nurin tuoreen tuohen päälle ja keräännyttiin siihen ympärille syömään. Itse kukin otti puukon nokalla vuoroin potun tai kalapalan tuohen päältä sormiinsa ja syljeskeli ruodot maahan. Kuumia paloja pyöriteltiin ensin hyppysissä. Joskus kun ruoka maistui oikein hyvältä ja olo sekä tunnelma oli muutenkin kohdallaan saneli isä:

- Jos ne herrat tietäs tämän, niin olishan ne katehellisia. Ja varmaan olivatkin, niin meistä tuntui. Ei epäilystäkään.

Kun kaikki yhteiset hommat oli tehty, me pojat lähdettiin ongelle ja isä jäi kapsailemaan ladolle, hoitamaan asentoa, vuolemaan kirvesvarsia, vikatteen varsia ja parantelemaan muita vehkeitä. Perholitkalla, jota virvelillä heitettiin, saatiin harreja ja joskus hyvin harvoin siian. Olimme sitä mieltä, että taidamme saada enemmän kuin isä verkolla, mutta isän mielestä onginta oli hommaa, jota sai tehdä jos oli joutoaikaa. Kalat kannettiin pajuvitsalla ja perkattiin veneen perässä. Suolausämpäri roikkui narussa veneeseen kiinnitettynä puolittain vedessä.

Kerran kun tultiin kotiin aurinkoisena iltapäivänä, oli oltu loppuviikon päivät pottujen ja kalan varassa. Istuin tyhjä reppu selässä pirtin pöytään nojaten ja pakettileipää pureskellen. Ajattelin ja tuntsin miten ihmeellisen hyvää leipä on.

Keväällä jäiden lähdettyä ja tulvan hiukan laskeuduttua oli vyörytyksen vuoro. Lähdettiin veneellä lanssille. Ajettiin tulvajoessa tuntikausia. Joella liikkuvilta uittomiehiltä kyseltiin, milloin saisi puut laskea veteen. Monesti jouduttiin odottamaan ja verkkoilemaan muutama päivä. Kun lupa tuli, alettiin vyöryttää puita alas törmänvilttoa. Jos viltossa oli joku risu tai juurentynkä, johon puut tökkäsivät, hakattiin se pois, että puut pyörivät taas mukavasti.

Viimeisinä vuosina vuosikymmenen lopussa, kun yhtiöt eivät enää Matiolla uittaneet järjestettiin uitto tilallisten kesken. Puut pantiin jokeen ja lähdettiin valumaan viimeisten puiden eli häntien matkassa kohti jokisuuta, Tenniölle, jossa uittoyhdistys vastasi puiden uitosta kohti Kemin tehtaita. Tenniöllä uittoa jatkettiin vielä kymmenisen vuotta. Siihen loppui tämä melkein vuosisadan kestänyt uittojen urakka. Puut siirtyivät kumipyörien päälle ja saavuttivat tehtaiden portit nopeasti tuoreina ja hyvälaatuisina.

Vyörytys oli raskasta, mutta se ei kestänyt kauan. Tehtiin pitkää päivää ja kun viimeinen puu läiskähti veteen, juotiin kahvit, puraistiin vähän ja lähdettiin lipumaan kohti kotia. Oli uusi kesä alkamassa kaikkine poikosten rientoineen, parkkuineen, heinäntekoineen, onkireissuineen ja hillareissuineen. Oli koulutyöstä loma. Mikäpä sen parempaa.