Metsurit

Metsuri nimitys keksittiin jo 1950- luvulla, mutta se otettiin käyttöön vasta 1970-luvulla. Sitä ennen metsätyömiehet eli jätkät parkkasivat kesällä ja syksyllä pöllejä ristikoille, kaatoivat talvella tukkeja hevostien vareen ja ajoivat puut joen rantaan lanssiin sekä uittivat ne keväällä mutkaisia jokia pitkin kohti tehtaita. 

Ajan kuluessa tulivat kirveitten, justeerien, puupääpokien ja myöhemmin metallisten pokasahojen sekä koloraudan (parkkurauta) tilalle vähä kerrassaan tehokkaammat, kätevämmät ja kevyemmät moottorisahat. Miehet ja myös jotkut naiset pukivat päälleen aina vain paremmaksi kehitetyt punaväriset turvavaatteet ja välineet. Puseron päälle vyötäisille laitettiin "rensseli", jossa olivat koukut tai sakset, mittanauha, merkkauskynä ja takana viila ja tulppa-avain sekä ensiapupakkaus. Myöhemmässä vaiheessa oli rensselissä myö laskurilaite.

Hevonen väistyi vetojuhtana ajokoneen tieltä ja sellutehtaille rakennettiin kuorimot. Uiton rinnalle tulivat tukkirekat, jotka valtasivat pikkuhiljaa kuljetukset kokonaan. Kemijoen uitto hiipui yhä pienemmäksi ja loppui kokonaan vuonna 1991. Uiton loppuminen vaikutti kuitupuun mittoihin. Tuli rankamenetelmä.

Näille metsien miehille, eli metsureille alettiin järjestää koulutusta, jossa opetettiin puun apteerausta, eli rungon katkontaa, kasausta, työturvallisuutta ja ergonomisia tapoja työskennellä. Työt tehtiin kuutiomaksulla, joka määräytyi erilaisten vaikeusluokkien mukaan kuten puuston tiheys, pituus, oksaisuus ja puulaji. Siihen sisältyi veroton sahakorvaus 30 %, josta osa oli osattava hakea veroviranomaiselta jälkeenpäin. Tämän lisäksi saivat metsurit erilaisia lisiä.

Kun metsuri aamulla heräsi, oli hän sovittuna aikana varusteisiin pukeutuneena, reppu, pensakanisterit ja sahat valmiina, kun yhtiön "ransetti" tuli. Meno- ja tulomatkoilla kerrottiin päivän parhaat jutut. Muuna aikana työ oli hyvinkin yksinäistä touhua. 

Matkasta maksettiin istumaraha, jos matka oli pitkä ja se ylitti sopimukseen merkityn rajan. Samoin palstalle tarpomisesta sai tossurahan, jos matka venyi pitkäksi. Yhtiöiden kannatti kuitenkin järjestää hakkuut ja auratut palstatiet niin, että tossurahoja ei tarvinnut maksaa ja puiden ajomatkat jäivät lyhyeksi.

Aamun valjetessa oli metsuri työmaalla kypärä päässä rensseli vyötettynä ja saha kädessä, katsoi sopivan puun, nykäisi sahan käyntiin ja vingutti sitä välillä kasaten kuutisen tuntia melko lailla yhteen soittoon. Tankatessa hän ryyppäsi pullosta teetä tai kahvia, puraisi evästä sekä leipä suussa teroitti terän ja huolsi sahan. Talven pimeimpinä aamuina oli apuna kypärään viritetty otsalamppu. Joskus oli lähdettävä hakemaan apua toisen palstan hakkurilta, jos vaikka saha jäi puristuksiin tai puu pahasti konkeloon.

Kullakin metsurilla oli oma palstansa, mutta joskus teki työpari tai suurempikin porukka yhdessä samaa palstaa. Jokaiselle pöllikasalle laitettiin oma keppi ja siihen lippu kasan merkiksi. Kullekin tukille oli pantava erikseen oma lippukeppi, vaikka joskus tuli kaksi lippua samaan keppiin, kun tukit olivat ristikkäin. Se oli aluksi kiellettyä. Piti panna joka tukille oma, jotta kone löytäisi ne lumen alta. Joillakin työmailla riitti, kun kepissä oli lippu erikseen joka tukille, joka kepin alta löytyy.

Lumilisää maksettiin lumen paksuuden mukaan ja kasauksen yhteydessä liputuslisä. Kevyemmät pöllit kasattiin kourakasoihin, suuremmat pöllit ja tukit sai jättää sille sijalle, mihin ne kaatuivat. Hyvin onnistunut kaatojen suuntaus, oikeat pöllikasojen paikat ja oikealla tavalla asetetut lippukepit auttoivat ajomiestä näkemään ajoreitit ja löytämään puut. Huonosti tehdystä työstä saattoi saada moitteita. Koneitten kehittyessä kasaus ajouran varteen muuttui kasaukseksi palstalle ja puut sai kaataa sinne, mihin ne oli helpointa kaataa.

Aluksi jokaisen metsurin tai yhteen liittyneen porukan puut ajettiin omaan kasaan ja palkan sai kuutioitten mukaan. Lanssinnyssäköitä tuli paljon, kun jokaiselle oli erikseen omat pinonsa puutavaralajeittain ja tila kävi ahtaaksi. Yhtiöt kehittelivät kuutiomaksun rinnalle pölkkymenetelmän, jonka avulla voitiin kaikkien puut ajaa samoihin kasoihin. Metsuri luki puut ja pani ylös. Siitä maksettiin lukulisä ja palkka tuli lukulistojen mukaan. Yhtiö tarkasti pistokokein lukulistojen paikkansapitävyyden ja ongelmia syntyi, jos virheitä löytyi. Puut saatettiin mitata myös pystymitalla ennakkoon ja palkka tuli sen mukaan.

Kompuralisäksi kutsuttua ikälisää maksettiin, jotta vanhempikin metsuri saisi töistään jotain jäämään. Lomaraha maksettiin verollisesta palkasta.

Pakkasrajaa ei ollut ja tuiskun aikana yhtiö pyrki järjestämään lingon eteen. Sen perässä miehet pääsivät metsään ja iltapäivällä takaisin. Mesään mentiin satoi lunta, räntää tai vettä. "Se oli ulukoilimatyötä", entinen metsuri sanoi. Jos palstalle ei päässyt, yhtiö maksoi palkan keskipäiväansion mukaan.

Lisien määritys saattoi hyvinkin olla tinkauksen takana. Riippui olosuhteista, työnjohtajan haluista ja kyvyistä, miten yhteisymmärrykseen päästiin. Joskus sopimukseen pääsy oli lujan takana. Arvionvaraiset tekijät olivat vaikeampia, mutta lumen syvyyden saattoi mitata. Ammattimaiset metsurit olivat järjestäytyneitä ammattiliiton jäseniä, koska he saivat sieltä apua ja tukea ongelmiensa selvittämiseen.

Palkkausjärjestelmän moninaisuus kuvastaa kuinka tärkeä rooli metsurilla oli yhteiskunnassa. Yhtiöt tarvitsivat puuta. Niitä tuhannet ja taas tuhannet metsurit kaatoivat ja kasasivat valtavat määrät vuodessa. 

Hyvällä kelillä ja hyvässä metsässä saattoi hyvinkin olla metsurin päivä täynnä suurten saavutusten ja työn riemua, mutta talvella lyhyen päivän, pakkasten, räntäsateiden tai tuiskujen ja paksun lumen aikaan, kun puu kaatuessaan rojahti syvälle lumeen, oli tiena lujassa. Joskus metsurista tuntui, että "onko tämä täyspäisen hommaa". Moni lähti ja jotkut vieläpä menestyivät muissa ammateissa. Paksussa hangessa tarpominen kylmässä ja pimeässä erämaassa oli hyvä pohja lähteä muille maille, "keviämpiin" hommiin.

Metsurit eivät rikastuneet, mutta jotkut nuoret miehet tekivät voimainsa tunnoissa tiukkoja päiviä ja pääsivät paremmille palkoille. Liian kova tahti saattoi kuitenkin käydä terveyden päälle ja tahti hidastui vanhempana.

Metsurien aikakausi oli huipussaan 70-luvun lopulla ja alkoi hiipua 80- luvulla, kun monitoimikoneet pikkuhiljaa kehittyivät yhä paremmiksi. Aluksi koneilla tehtiin osa hakkuista, mutta lopulta koneet valtasivat koko alan. Nyt metsureita tarvitaan enää raivauksessa ja istutuksessa, yleensä aikapalkalla. 

Se metsurien kulta-aika, joka joskus on puheissa ja mielessä, on takanapäin. Nyt eletään erilaista, digitalisaation aikaa.